taideterapiablogi

Vaikka mun erosta on vasta lyhyt aika, huomaan että teemat, joita tällä hetkellä pyörittelen, ovat melko eksistentiaalisia. Nyt on siis kai hyvä aika miettiä, mitä elämältäni haluan ja kuka olen myös ilman parisuhdetta. Tämä on tosin todella iso kysymys pohtia nykyisillä stressitilassa olevilla aivoillani, jotka laukkaavat vauhkona eri suuntiin ja todella kovaa. Majoituin viime viikolla joitain päiviä ystäväni luona, joka on vastikään muuttanut kumppaninsa kanssa Johanneksenkirkon kupeeseen. Ystäväni sai minut, jälleen kerran, puhuttua ympäri tupakan poltosta ja vaihtamaan sen terveellisempiin tapoihin käsitellä surua. Päädyin siis varaamaan kundaliinijoogatunnin vakistudiolleni, joka sijaitsee Kalliossa. Tunnilla teimme hengitysharjoituksia ja liikkeitä, jotka keskittyivät kehon keskustaan. Liikkeen lisäksi lausuimme mantroja ja lauloimme yhdessä sanskritin kielellä. Onneksi laulamamme teksti suomennettiin, sillä tuntui hieman hassulta matkia äänteitä kielestä, jota ei ymmärtänyt, ja ...

Mä erosin melkein viikko sitten.  Siitä taitaa olla nyt viisi päivää, ehkä kuusi. Tällä hetkellä kuvailisin oloani seuraavasti: pysyn pystyssä, pystyn liikkumaan ja esittämään ihmistä. Sydämestä ei ole vain oikein mitään jäljellä, sillä tuntuu kuin mun rinnasta olis isketty kanuunalla läpi.  Halusin kirjoittaa mun kokemuksesta, sillä mun mielestä ei puhuta tarpeeksi siitä, millaista on erota kolmikymppisenä. Oon nyt 32 -vuotias, ja voin samaistua Emma Watsonin sanoihin siitä, että on yhteiskunnan harjoittamaa väkivaltaa naista kohtaan olettaa, että tämän tulisi olla naimisissa jonkin tietyn ikäisenä, ja jos ei ole, tämä on epäonnistunut. Sillä epäonnistuneelta musta tuntuu. Vaikka voin käsi sydämellä sanoa, että yritin parhaani. Silti jokin pieni ääni mun päässä (jokin vanha, hapan ja konservatiivinen) sanoo, että mun mahikset meni ja nyt pitää vain pärjätä loppuelämä yksin.  En oo ehkä koskaan nähnyt mun kumppanissa niin suurta sisäistä taistelua, kuin viime viikon torst...

En tiedä teistä, mutta täällä päin syksy on alkanut aika jähmeästi.  Onneksi olimme varanneet kumppanini kanssa maatilamajoituksen syyskuun toiselle viikolle, joten alkanutta syksyä pääsi hetkeksi pakoon luonnon helmaan. Päivien ohjelmaa landella oli muun muassa riippuumatossa kirjan lukeminen, kokkaaminen viinilasin kanssa, sekä pinnan alla kyteneiden riitojen aukiräjäyttäminen ja käsitteleminen. Riippumatossa tutustuin nigerialaislähtöisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjaan Unelmia. Kirja on antanut näkökulmaa siitä, millaista on olla musta nainen Nigeriassa ja Yhdysvalloissa, ja miten kokemus vaihtelee riippuen siitä, mitä yhteiskuntaluokkaa edustaa. Adichie pohtii kirjassa neljän eri naishahmon kautta, voiko syrjinnästä ja muista koettelemuksista huolimatta tilaa olla myös unelmille. Koska Benin ja Villa Karon residenssi lähestyy, halusin tutustua ennen matkaa ainakin yhteen afrikkalaislähtöiseen kirjailijaan, sillä tietämykseni afrikkalaisista taiteilijoista on ollut hävettävä...

On elokuinen lauantai-aamu. Saavun vain muutamaa minuuttia ennen tunnin alkua joogastudiolle. Huonekasveilla ja valoketjuilla koristeltu sali on aseteltu täyteen harmaita joogamattoja. Ohjaaja on nuori vaalea hymyilevä nainen. Hän alkaa pohjustaa tuntia ja kertoo olevansa jännittynyt, koska on innoissaan tunnin teemasta. Tunti kantaa nimeä Big Leo Energy elokuun horoskooppimerkki leijonan mukaan. Tällä tunnilla keskityksemme Solar Plexukseen, joka sijaitsee joogafilosofian mukaan navan takana ruumiin keskustassa. Siitä käsin tulee päätöksen teko ja koko ”big yes” tai ”big no” -energia. Tunti alkaa joko selin makuulta tai istualtaan niin, että saamme rauhassa laskeutua tilaan. Nousemme seisomaan ja alamme taputella kehoamme; käsiä, jalkoja, rintaa, hartioita. Ohjaajan mukaan rintaan koputtelu nyrkeillä tai avokämmenillä vähentää ahdistusta. Tämän jälkeen alamme tärisyttämään koko kehoa musiikin tahdissa nostaen kantapäät ilmaan ja antaen niiden tippua alas päästäen kehon koko painon lat...

Olimme joitain vuosia sitten suuntaamassa mökkireissulle kolmestaan vanhempieni kanssa. Pysähdyimme paikallisessa hieman isommassa ruokakaupassa ostaaksemme viikonlopun ruoat. Pakastealtailla oli tarjous jolla sai neljä pitsaa kolmen hinnalla. Minä ja äitini emme syöneet punaista lihaa, joten tulimme siihen tulokseen, että ottaisimme kaksi kinkkupitsaa ja kaksi mozzarellapitsaa. Viikonlopun aikana minulta ja äidiltäni kuitenkin loppui ruoat kesken ja isäni mainitsi kuinka oli ihmetellyt jo kaupassa sitä, että miksi hänelle joka oli jo lastannut ostoskärryt täyteen makkaraa, oli ostettu kaksi lihaa sisältävää pitsaa, vaikka meitä ei-lihansyöjiä oli kaksi kertaa enemmän. Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan uskoin, että ihminen tarvitsee vain kourallisen proteiinia päivässä. Aamupalani ja iltapalani harvoin sisälsivät muuta kuin leipää juustolla, tai puuroa marjoilla. Opiskeluaikoina rahat olivat yleisesti myös vähissä, ja proteiinituotteet maksoivat kaupassa enemmän kuin hiilihydraatit, kut...

Luin joitain päiviä sitten Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin joka kertoi laulaja-lauluntekijä Rita Behmistä. Pistin merkille Behmin tavan puhua somesta, ja kuinka hän kokee ihmisten somekäytöksen usein melko egosentriseksi. Behm onkin halunnut säilyttää yksityiselämänsä suojassa julkisuudelta. Tämä näkemys taas riiteli hänen ex-kihlattunsa kirjailija Miki Liukkosen hyvin avoimen somekäytöksen kanssa. Itse kuulun Mikin tavoin enemmän tähän avoimemmin puhuvaan kastiin. Behmin sanat kuitenkin siitä, kuinka suuretkin poliittiset dragediat ja kansanmurhat onnistutaan kääntämään itseen postaamalla someen itkuinen selfie, osuivat johonkin minussa saaden pohtimaan omia agendojani siitä, miksi someen ylipäätään postaan. Esilläolo ja itsensä markkinointi on olennainen osa esiintyvän muusikon ja taiteilijan ammattia ja sen rooli tuntuu kasvavan päivä päivältä modernissa ja jatkuvasti tietoteknisesti kehittyvässä yhteiskunnassamme. Olenkin viimeaikoina pyrkinyt viemään someani hieman ammat...