Tarinoita kehollisuudesta, osa 1 - Naiskehon tunnistamaton potentiaali ja tukahdutettu musiikillinen ilmaisu

Olimme joitain vuosia sitten suuntaamassa mökkireissulle kolmestaan vanhempieni kanssa. Pysähdyimme paikallisessa hieman isommassa ruokakaupassa ostaaksemme viikonlopun ruoat. Pakastealtailla oli tarjous jolla sai neljä pitsaa kolmen hinnalla. Minä ja äitini emme syöneet punaista lihaa, joten tulimme siihen tulokseen, että ottaisimme kaksi kinkkupitsaa ja kaksi mozzarellapitsaa. Viikonlopun aikana minulta ja äidiltäni kuitenkin loppui ruoat kesken ja isäni mainitsi kuinka oli ihmetellyt jo kaupassa sitä, että miksi hänelle joka oli jo lastannut ostoskärryt täyteen makkaraa, oli ostettu kaksi lihaa sisältävää pitsaa, vaikka meitä ei-lihansyöjiä oli kaksi kertaa enemmän.

Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan uskoin, että ihminen tarvitsee vain kourallisen proteiinia päivässä. Aamupalani ja iltapalani harvoin sisälsivät muuta kuin leipää juustolla, tai puuroa marjoilla. Opiskeluaikoina rahat olivat yleisesti myös vähissä, ja proteiinituotteet maksoivat kaupassa enemmän kuin hiilihydraatit, kuten vaikkapa pasta tai puuro. Vasta kun alkusyksystä aloitin saliharrastuksen, ymmärsin proteiinin merkityksen hyvän lihaskunnon kannalta. Nykyään syön proteiinia käytännössä jokaisella aterialla, sillä se pitää nälkää kauemmin poissa ja edesauttaa tulosten saavuttamisessa.

Vaikka salilla käyminen on nykyään luultavasti lähes yhtä suosittua sekä naisilla että miehillä, olen huomannut että naiset edelleen pelkäävät tulevansa liian lihaksikkaiksi. Tein myös itse aluksi melko pienillä painoilla, tavoitteenani kiinteytyminen lihaksikkuuden sijaan. Kuitenkin jo syksyn puolessa välissä aloin huomata miten positiivisesti kunnon painoilla treenaaminen ja hieman suurempi lihasmassa vaikutti jaksamiseeni. Jaksoin olla paljon enemmän liikkeellä, puuhailla kotona, paikallaan seisomisesta tuli helpompaa, oli helpompi olla ryhdikäs enkä nojannut esimerkiksi toiseen lonkkaan seisoessani. Myös itsetunto ja pystyvyyden tunne on kasvanut lihasmassan mukana. Olen melko pitkä, joten en useinkaan ole pelännyt jääväni fyysisesti kovin helposti alakynteen, mutta kuvitella voisi, että varsinkin lyhyemmillä naisilla voimakkuus voisi kompensoida pituuden tuomaa altavastaajan roolia. Jään miettimään: jos oletetaan, että sana voimaantuminen juontuu sanasta voima, millainen rooli fyysisellä voimalla voi siis olla kokonaisvaltaisen voimaantumisen kannalta?

Iris Marion Young (1949-2006) oli amerikkalainen feministi ja poliittinen teoreetikko, joka toimi valtiotieteiden professorina Chicagon yliopistossa. Vuonna 1980 häneltä ilmestyi kuohuntaa aiheuttanut essee Throwing like a girl: A Phenomenology of Feminine Body Comportment Motility and Spatiality. Törmäsin esseeseen lukiessani erästä toista kehollisuuteen liittyvää kirjaa, Mark Johnsonin vuonna 2007 kirjoittamaa teosta The Meaning of the Body. Esseessään Young kirjoittaa siitä, kuinka sen takana, että tytöt stereotyyppisesti heitävät palloa huonommin kuin pojat, ei ole sinänsä fyysisiin ominaisuuksiin tai kykyjen eroihin liittyvää syytä. Sen sijaan syy on kulttuurinen. Tyttöjä ei opeteta käyttämään kehoaan ja sen kaikkia lihaksia luontevasti ja voimallisesti, vaan heittäessä liike typistyy käden hauiksen ja ojentajan liikkeeseen. Pojat taas ovat saaneet etuoikeuden tottua käyttämään koko kehoaan: heittäessä he astuvat toisen jalan eteen, jännittävät selkänsä ja valmistavat koko kehon suoritukseen joka huipentuu käden heittävään liikkeeseen.

Jostain syystä tämä artikkeli sai minut tunnekuohun, suorastaan raivon valtaan. Koin, että jokin loksahti sisälläni. Itsekkään en ole koskaan "osannut" heittää palloa. Sen sijaan olen paremmin kuin hyvin osannut pienentämään itseäni, kehoani ja mieltäni. Olen opetellut kyyristämään ryhtiäni minua lyhyempien miesten seurassa, olemaan viemättä liikaa tilaa liikkuessani, istumaan jalat ristissä ja oppinut kävelemään korkokengillä niin että jalat kulkevat peräkkäin kuin viivaa seuraten. Olen oppinut olemaan olematta millään tapaa liiaan paljon, liian tunteellinen, liian vahvat mielipiteet omaava tai liian paljon esillä. Uskoin myös pitkään olevani "bimbo", sillä nuorempana minua on taidettu jopa luonnehtia sellaiseksi omalaatuisen huumorintajuni ja itseironiani vuoksi. Vasta joitain vuosia sitten tehtyäni netissä älykkyysosamäärätestin paljastui, että olen tosiasiassa hyvinkin älykäs ja esimerkiksi älykkäämpi kuin silloinen kumppanini. Vasta testin tekemisen seurauksena aloin tajuta, että ajatukseni voivat olla hyviä, omaperäisiä, ja mahdollisesti myös sellaisia joita muut haluavat kuulla. Jostain syystä suurimman osan elämästäni en kuitenkaan uskonut siihen - tai minun ei haluttu uskovan.

Myös vastikään Helsingin Yliopistosta tohtoriksi väitellyt Anna Ramstedt on tutkinut naisen kehollisuutta erityisesti klassisen musiikin kulttuurin historiallisessa kontekstissa. Hänen väitöskirjastaan tulee ilmi esimerksi se, että 1800 -luvulla naisten on tullut mm. soittaa pianoa yläkroppa paikallaan ja liikkumatta, jotta mahdolliset kosijat ovat voineet tarkastella heitä paremmin. Soittotaito katsottiinkin hyveeksi lähinnä onnistuneiden naimakauppojen edesauttajana ja naisen orastava muusikon ura usein päättyikin juuri avioliittoon. Ramstedtin mukaan liika liikkuminen musiikin tahdissa yhdistettiin myös löyhempään siveelliseen moraaliin. Klassinen musiikki toimi välineenä naisiin kohdistuvaan kurinpitoon: nainen on voinut soittaa viulua, mutta vastapainoksi ja kaitsemaan liikaa emotionaalisuutta miehen on tullut soittaa selloa joka suuren äänensä puolesta pystyi dominoimaan viulun sointia. Sellon soitto naiselle taas on ollut vielä 1800 -luvulla ennenkuulumatonta, sillä jalkojen väliin laitettava sello rikkoi siveyssäädöksiä siinä missä pyöräily ja miesten satulalla ratsastuskin. Pelkästään Suomessa toimi 1800- luvulla ja 1900 -luvun alussa ainakin 127 naissäveltäjä, jotka ovat sittemmin jääneet unohduksiin, eikä heidän taiteellista panostaan ole arvostettu. Ne naistaiteilijat, jotka ovat kuitenkin pystyneet kehnoista olosuhteista huolimatta kukoistamaan, ovat saaneet tukea nimenomaan muilta naisilta ja heidän taustaltaan löytyykin vahva naisista koostuva verkosto. 

Klassisen musiikin alaa tuntuu riivaavan mielen ylivalta suhteessa kehoon sekä intellektuaalisuuden arvottaminen emootion edelle. Maskuliiniset arvot, kuten paineen alla työskentely, suorittaminen ja teknisyys, ovat alallamme arkipäivää. Puhumme kuitenkin taiteenlajista, jonka yhteyden tunteisiin tulisi olla olennainen ja kiistaton. Mark johnson kuvaa kirjassa The Meaning of the Body sitä, kuinka yksinkertainen musiikin kokemus loppupeleissä on. Suuri intervalli kuvaa suurta tunnetta, pieni intervalli taas tasaisempaa tunnetta. Uudestaan kertautuva melodia antaa kokemuksen vanhaan aikaan palaamisesta. Monet "maallikot" puhuvat kuitenkin usein siitä, kuinka eivät ymmärrä vaikkapa nykymusiikkia tai jazz -musiikkia. Niin en minäkään, 31-vuotias musiikin maisteri, ainakaan en osaa useinkaan sanallistaa kokemustani. Johnsonin mukaan juuri lapsilla onkin kaikkein autenttisin suhde musiikin kokemiseen, he tunnistavat luonnostaan musiikin, josta pitävät ja reagoivat siihen heiluttelemalla kehoaan. Se on lapsille helppoa, sillä he eivät ole omaksuneet kulttuurista opittua tapaa intellektualisoida musiikkia ja arvottaa esimerkiksi eri säveltäjiä tai musiikkityylejä yleisen mielipiteen mukaisesti. Joku voisi tulkita tämä yksinkertaistamisen klassisen musiikin arvon alennukseksi. Millainen mieli kuitenkin eriarvoistaa maallikon suhteessa taiteilijaan, lapsen suhteessa aikuiseen, naisen suhteessa mieheen tai kehon suhteessa mieleen? Voisimmeko sen sijaan olla joukko erilaisia kehoja osana maailmaa täynnä mielenkiintoisia ilmiöitä, joita lähestyä uteliaasti? Kuten lapset luonnostaan osaavat.