Ensimmäinen viikko Villa Karossa

Olen ollut nyt reilu viikon taiteilija- ja tutkijaresidenssi Villa Karossa, joka sijaitsee suomalais-länsiafrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Grand-Popon kylässä Beninin rannikolla. Ensimmäiset päivät  ovat suhahtaneet toinen toisensa perään uuden kulttuurin omaksumisen merkeissä. Matkustus tänne vei aikaa ja voimia. Lensin aluksi Pariisiin, missä olin yhden yön. Ehdin siis käytännössä maksaa itseni kipeäksi lentokenttäjunalipuista sitä varten, että ehdin käydä ummistamassa silmäni Gare du Nord -rautatieaseman liepeillä olevassa hostellissa. Hostelli osoittautui vieläpä nuorten aikuisten suosiossa olevaksi bilehostelliksi, jonka alakerrassa oli jättimäinen urheilubaari. 

Pariisista jäi muistoksi kaksi asiaa. Niistä ensimmäinen oli nainen, joka junassa älypuhelimen selailun sijaan seisoi ylväästi vaunun sisäänkäynnin luona uppoutuneena kellastuvasivuiseen kirjaan. Toiseksi muistoksi jää hostellin läheisessä kaupassa hyllyjen äärellä notkuminen ja paikallisten tuotteiden etikettien tarkastelu. Mukaan kaupasta tarttui persikkainen kuplavesi, kolmioleipä ja kaksi pienehköä banaania. 

Aamuseitsemäksi palasinkin jo takaisin samalle Charles de Gaullen lentokentälle, josta lähdinkin. Lento Cotonouhun kulki Brysselin kautta. Ensimmäisen häivähdyksen Afrikasta koinkin jo Brysselin lentokentän T-terminaalissa. Terminaaliin mentiin tullin läpi ja lähtevien lentojen taululla näkyi vain länsi-afrikkalaisia kaupunkeja, kuten Lome, Kinshasa, tai Accra. 

Ennen matkalle lähtöä jotkut sukulaisistani osoittivat huoltaan siitä, että matkustan juuri Afrikkaan. En ole esimerkiksi saanut mainita reissusta tietyille henkilöille lähipiirissäni, jotta he eivät huolehtisi minusta liikaa. Tämän minun puolestani pelkäämisen kohdalla olen kuitenkin pyrkinyt tiedostamaan sen, että nämä ajatukset eivät ole minun ajatuksiani. Ne eivät auta minua, koska olen nimenomaan pyrkimässä ulos mukavuusalueella elämisestä ja stereotyyppisestä suhtautumisesta eri maanosiin. 

Tällä reissulla mun täytyi myös olla ensi kertaa kokonaan itse vastuussa matkustamisestani. Mun piti löytää erilaisiin paikkoihin maissa, joissa en puhu yhtäkään paikallisista kielistä. Stressasin, että jos yksikin malarialääkeliuska hukkuu, olen pulassa. Stressasin sitä, mitä teen, jos Villa Karon kuski ei olekaan mua vastassa Cotonoun lentokentällä. Stressasin, että mitä mulle käy, jos joudun liikkumaan pimeällä yksin. Pelot osoittautuivat kuitenkin tarpeettomiksi. Lääkkeet ovat tallella ja kuski oli vastassa kyltin kanssa. Tunnelma täällä ei ole ollut millään tavalla uhkaava, pimeälläkään, vaan koen pystyväni luottamaan ihmisiin jopa enemmän kuin Suomessa. Ensimmäisen yön majapaikkani Cotonoussa oli aivan ihana ja yhteisen kielen puutteesta huolimatta sain henkilökunnalta aidon välittävää kohtelua. Pienestä lisämaksusta minulle tehtiin aamupalaa; leipää, munakasta, turomehua, paikallista ananasta ja kahvia. Vastaanotossa työskennellyt nainen antoi lämpimän halauksen aamulla, kun ensin unohdettuani muistinkin tulla maksamaan hotelliyöstä. Sama nainen vilkutti hyvästiksi ovelta, kun matkani jatkui kohti Grand-Popoa. Siinä hetkessä koin saavani ensikosketuksen täällä tapahtuvasta välittömästä ja aidosta tavasta kommunikoida, joka ei ole kyllästetty piilomerkityksillä vaan siirtyy ytimestä ytimeen. Ja samalla tunsin sydämeni räjähtävän palasiksi siitä surusta, kuinka paljon kipua näiden ihmisten esi-isät ovat kolonialismin ja juuri länsi-afrikan kautta kulkeneen orjakaupan myötä kokeneet. On vaikea käsittää, kuinka kukaan on pystynyt tekemään niin.

Lentokentällä juttelin myös erään saksalaisen naisen kanssa. Hän oli matkalla kohti Beninin pohjoisosaa, missä toimisi silmälääkärinä paikallisessa yhteisössä. Hän tuntui ihmettelevän, että mitä teen Beninin kaltaisessa maassa joka ei ole tunnettu turismista. Sitä olen tosiaankin miettinyt. Koen, että eurooppalaisena ja valkoisena kannan osaltani häpeää siitä, että saan edelleen nauttia valkoisuuden tuomasta vauraudesta ja etuoikeuksista. Huomasin siksi ensimmäisinä päivinä täällä käyttäytyväni korostetun ystävällisesti ja anteeksipyytelevästi. Vaikka turistina tuonkin rahani tänne ja residenssi, johon menen, työllistää useita Grand-Popon kylän asukkaita, tuntuu, kuin en olisi lunastanut oikeutta tulla tänne. Varsinkaan oikeutta tulla hihhuloimaan taiteeni kanssa paratiisiin verrattaviin puitteisiin, kun taas kyläläisten elintaso on selkeästi heikompi.

Kuten jo mainitsin, ensimmäinen viikko täällä meni melko pöllämystyneissä merkeissä. Herkkänä ihmisenä imin samantien itseeni kaiken uuden ja tottakai yhdellä kertaa. Hyvin pian tänne saavuttuani huomasin, että kaikkea on Suomeen verrattuna enemmän, syvemmin ja laajemmin. Lämmin ja kostea ilma saa kehon raukeaan tilaan ja ympärillä olevista ihmisistä huokuu turvan tunne. Yhtäkkiä myös minä, joka olin aina tottunut olemaan osa enemmistöä, olinkin erilainen. Kun katselin käsiäni, oma ihoni alkoi tuntua hassun värittömältä. Myös analyyttisempi ja jäykempi olemisen tapa eurooppalaisena ja erityisesti suomalaisena, tuli näkyviin. Koin, että sisälläni oli ikäänkuin jokin möykky, joka rajoitti mun ilmaisua ja piti jatkuvasti pienessä kontrollissa. Vaikka Suomen mittapuulla olen pyrkinyt yhä vapaampaan tapaan ilmaista itseäni ja olla kehossani, on täällä taso yksinkertaisesti vaan eri. 

Ensimmäisenä viikonloppuna olin juhlissa, missä loppuillasta afrikkalaiset kollegani purkivat illan aikana saamaansa energiaa ja tanssivat ja musisoivat vapaasti yhdessä. Suomalaiset taas istuivat ja seurasivat tilannetta turvallisen etäisyyden päästä siemaillen ginillä terästettyä bissapia. Perinteinen tarina. Yritin jälkeenpäin sanallistaa kokemustani muille residenssin suomalaisille ja päädyimme keskustelemaan juuri kehollisuuteen ja kehossa olemiseen liittyviin vastakkaisuuksista, joita olimme havainneet. Pohdimme, kuinka Euroopassa kaikki tapahtuu enemmän mielen tasolla ja mieli ja keho on tietyllä tapaa erkautettu toisistaan. Täällä taas yksi asia tuntuu kiteytyvän erityisesti hyvin: jotkin asiat eivät ole mielen ulottuvissa ja liiallisesta analysoimisesta on päästettävä irti jos haluaa päästä samalle vapauden ja kommunikaation tasolle muiden kanssa. Olen myös itse pohtinut paljon oman tutkielmani yhteydessä sitä, kuinka paljon hallaa tämä älyllistetty ja kontrolloitu tapa suhtautua taiteeseen voi tehdä luovuudelle ja vapaalle itseilmaisulle. Tällainen ilmaisun ”tukkoisuus” konkretisoituu erityisesti klassisen musiikin maailmassa, missä usein jäykkyyden päälle kasataan jäykkyyttä ja lopulta koko paketti upotetaan itseinhon ja analyyttisyyden mereen. 

Sitten on vielä se taide. Olin niin pitkään suunnitellut, kuinka tulisin tänne ja saisin projektini valmiiksi ja isoja harppauksia aikaiseksi urallani. Sen suhteen ensimmäinen viikko meni kuitenkin höseltäessä. Ilmaisuni ja taiteen kieleni on täällä vierasta ja yhteisen "kielen" löytämiseen menee aikaa. Yhtälailla tärkeäksi täällä on kuitenkin myös noussut vuorovaikutuksessa pysyminen paikallisten kanssa ja sen seuraaminen, mitä siitä syntyy. Haluan myös henkilökohtaisen kasvuni kannalta kokea ja nähdä täällä mahdollisimman paljon. Tällä kokemisella ja näkemisellä en kuitenkaan tarkoita eri kaupunkien ja nähtävyyksien koluamista, vaan syvällisen ymmärryksen ja kunnioituksen lisäämistä. Haluan keskustella ja ystävystyä ihmisten kanssa, ja imeä tätä ihmisten välittämää lämpöä niin paljon kuin ehdin, koska tiedän että Suomessa tilanne ei ole enää sama. Lisäksi haluan, että tavoitteeni täällä on oppia juuri siitä intuitiivisesta ja kehollisesta tavasta kantaa itsensä, liikkua ja olla vuorovaikutuksessa. Ehkä ensimmäinen tehtävä, jonka asetan itselleni, voisi olla, että seison ryhdikkäämmin ja anteeksipyytelemättömämmin. Haluan muistuttaa itseäni tasaisin väliajoin siitä, että voin olla juuri näin pitkä kuin olen eikä minun tarvitse muuttaa itseäni suhteessa muihin. 

Loppuun haluan sanoa, että koska käsittelen tekstissä mm. rasismiin ja valkoiseen ylemmyyteen liittyviä teemoja, on mahdollista, että en ole osannut käyttää oikeita sanavalintoja argumentoinnissani. Mikäli näin on, otan mielelläni vastaan palautetta, jotta voin keskustella asiasta jatkossa paremmin. Koin kuitenkin, että haluan valkoisena ihmisenä kantaa vastuun purkaa rasistisia ennakkoluuloja, koska se vastuu kuuluu nimenomaan meille.