Vaikka mun erosta on vasta lyhyt aika, huomaan että teemat, joita tällä hetkellä pyörittelen, ovat melko eksistentiaalisia. Nyt on siis kai hyvä aika miettiä, mitä elämältäni haluan ja kuka olen myös ilman parisuhdetta. Tämä on tosin todella iso kysymys pohtia nykyisillä stressitilassa olevilla aivoillani, jotka laukkaavat vauhkona eri suuntiin ja todella kovaa.
Majoituin viime viikolla joitain päiviä ystäväni luona, joka on vastikään muuttanut kumppaninsa kanssa Johanneksenkirkon kupeeseen. Ystäväni sai minut, jälleen kerran, puhuttua ympäri tupakan poltosta ja vaihtamaan sen terveellisempiin tapoihin käsitellä surua. Päädyin siis varaamaan kundaliinijoogatunnin vakistudiolleni, joka sijaitsee Kalliossa. Tunnilla teimme hengitysharjoituksia ja liikkeitä, jotka keskittyivät kehon keskustaan. Liikkeen lisäksi lausuimme mantroja ja lauloimme yhdessä sanskritin kielellä. Onneksi laulamamme teksti suomennettiin, sillä tuntui hieman hassulta matkia äänteitä kielestä, jota ei ymmärtänyt, ja jonka kirjoitusasusta ei ollut hajuakaan.
Kävellessäni tunnilta takaisin kohti majapaikkaani, pakkanen oli kiristynyt ja musta Helsingin yötaivas hohkasi kylmyyttä avaruuteen asti. Huomasin kasvoni olevan kohmeessa ja nostin kaulahuiviani ylemmäksi. Loppumatkasta kehoni asteittaista jäätymistä seuratessani, muistin taas, kuinka olennaista juuri kehossa oleminen on surun ja vaikeiden tunteiden keskellä.
Palatakseni sekavaan aivotoimintaani, olen siis päätynyt siihen tulokseen, että nyt on juuri oikea hetki miettiä sitä, haluanko lapsia. Päätin kysyä keholtani vastausta tähän pulmaan (enhän sentään halua aivan tyystin nojautua pelkkien Chat GBT:lle yön pikkutunteina esittämieni kysymysten varaan). Tunnustellessani kehollisesti, miltä tuntuisi lapseton elämä, koin oloni vapautuneeksi ja tuntui, että sain enemmän happea. Se voi tosin johtua myös siitä, etten pysty alkuunkaan olemaan sen paineen alla, jota nyt koen biologisen kelloni ja yhteiskunnan aikajanojen suhteen. Se saa mut suorastaan voimaan pahoin, ja on helpottavaa leikkiä ajatuksella, että mun ei tarvi saada lapsia, tai että on myös vaihtoehtoisia tapoja kokea vanhemmuutta. Ehkä muotoilisin ajatukseni niin, tai ainakin yritän, että en suostu aikapaineen alla tekemään hätiköityjä päätöksiä, tai päätymään suhteeseen vain sen takia, etten jäisi yksin. Vaikka olen aivan kauhuissani, haluan myös ottaa riskin sen eteen, että saan juuri sen mitä haluan ja ennen kaikkea ansaitsen. Eli vaikka pelottaa, on tavoiteltava tähtiä. Ja silti ensi kertaa elämässäni en tarkoita niillä tähdillä hetken viipyileviä tähdenlentoja tai loistavaa tähtipölyä. Tarkoitan sellaista ehkä hieman kauempana linnunradalla loimottavaa tähteä, joka on tuikkinut siellä miljoonia vuosia.
Kuva on Kaivopuistosta ja sen on ottanut ystäväni Helena Vuola.
Yksi suurimmista ristiriidoista, joka ilmeni jo parisuhteemme alkuaikoina oli se, että minun ja exäni unelmat olivat perustavanlaatuisesti erilaisia. Exäni unelmoi rivitalopätkän omistamisesta, kultaisesta noutajasta, kokopäivätyöstä, avioliitosta ja lapsista. Vaikka tiedostan, että läpikäymäni ero voi värittää tämänhetkistä tunnettani, en silti koe, että olen koskaan haaveillut tällaisesta ”koko paketista”. Pitkän terapiaprosessini aikana yksi mun suurimmista oivalluksistani on ollut, että tarvitsen luovan ja vapaan, mutta yhtäaikaa rauhallisen elämän. Se voi tarkoittaa lopulta hyvin monia asioita, mutta ehkä tärkeimpänä mulle nousee se, ettei se ole ennalta määritelty. Olen myös kerta toisensa jälkeen huomannut, että jos en anna aikaa taiteellisille unelmilleni, niin kyynistyn. Olen nimittäin myös uuvuttanut itseäni muun muassa koululla ja pitkillä työputkilla. Silloin elämä tuntui mekaaniselta suoriutumiselta, kasvojen ilmeet haalenivat ja ihmissuhteet kärsivät hapenpuutteesta. Elämä kapeni työpaikan ja sohvan välille. Jokin osa mussa myös pelkää juuri tätä ketjureaktiota, jos lähtisin suorittamaan elämää perinteisen kaavan mukaan.
Viime syksynä pidin kiinni itselle tekemästäni lupauksesta: jättäydyin freelanceriksi, otin keikkoja maltillisesti ja keskityin oman taiteilijan urani käynnistämiseen. Yhtäkkiä energiaa alkoi tulla, hymy tuli luonnostaan, silmät saivat värinsä takaisin ja kasvojen miljoonat huokoset heräsivät henkiin. Vastasin tapahtumakutsuihin myöntävästi, kävin konserteissa ja sain niistä miljoonia ideoita. Tunsin itseni taas nuoreksi ihmiseksi, sen ikäiseksi kuin olen. Aloin taas aktivoitua sosiaalisesti, laittamaan ihmisille viestiä ja luomaan aktiivisesti uusia ystävyyssuhteita. Myös parisuhteeni meni eteenpäin, sillä olimme työstäneet sitä pariterapiassa. Huomasimme puolin ja toisin käyttäytymismalleja jotka vahingoittivat suhdettamme. Opettelimme riitelemään rakentavasti ja palaamaan riidan jälkeen rauhoittuneina analysoimaan mitä tapahtui. Opettelimme rutiineja, jotka hoitivat suhdettamme. Lopulta myös pyrin itsenäistymään suhteen sisällä ja elämään juuri sellaista elämää kuin tahdon, sillä koin, että se oli avain myös suhteen hyvinvoinnille. Tein siis kaiken tämän työn itseni ja suhteemme eteen vain huomatakseni, ettei kumppanini pystynytkään lopulta samaan. Enkä saa välttämättä koskaan tietää, oliko kyse aidosta yhteensopimattomuudesta, vai ex-kumppanini kykenemättömyydestä kohdata itsensä sillä tasolla, jota suhteemme olisi vaatinut.
Parisuhteet tuntuvat olevan tällä hetkellä murroksessa. On avoimia suhteita ja Instagramissa on vaikuttajia jotka puhuvat termistä nimeltä "decentering men". On Harwardin tekemiä tutkimuksia, joiden mukaan yksin elävät naiset elävät pidempään. On Voguen artikkeleita, joiden mukaan on noloa, että omistaa poikaystävän. Jos mietin sitä, kuinka oman suunnan olen valinnut urallisesti, hypännyt tuntemattomaan ja päättänyt omistautua taiteelleni, miksi sitten muilla elämän osa-alueilla tyytyisin konventionaalisuuteen ja kyseenalaistamattomuuteen? Ehkä jos päädyn valitsemaan itsenäisen elämän, voi myös myöhemmin osoittautua, että olinkin edelläkävijä ja yhä useammat naiset valitsevat itsensä sen sijaan että uhraisivat elinvoimansa toimimattomassa suhteessa. Tai koska minä uskalsin, niin joku toinenkin voi uskaltaa?
Toisaalta en myöskään näe syytä sille, miksi en löytäisi juuri sitä parisuhdetta minkä ansaitsenkin, koska asian tiellä ei ole sinänsä esteitä. En ole koskaan näin hyvin tiennyt, mitä haluan. En ole enään juurikaan kiinnostunut traumakemiasta tai suurista tunteista. Olen myös tullut, tai ainakin hyvällä tiellä tulossa kohti omaa itseäni ja potentiaaliani. Olen sinnikäs rakkauden suhteen ja lähtökohtaisesti utelias uusia ihmisiä kohtaan. Nyt tällä hetkellä on vain olennaista antaa itselleni aikaa toipua, sillä olen käytännössä silmänräpäys sitten menettänyt suhteen, jonka luulin kestävän mun loppuelämän.
Lopulta ajatukseni on kai jättää tulevaisuuteni leijailemaan määrittymättömänä. Ei siksi että pakoilisin sitä, vaan koska en voi ainakaan tällä hetkellä täysin siihen vaikuttaa. Voin vain valita sanoa kyllä elämälle tällaisena kuin se on ja kaatua eteenpäin toivoen, että osaankin lentää.
Kommentit
Lähetä kommentti