On elokuinen lauantai-aamu. Saavun vain muutamaa minuuttia ennen tunnin alkua joogastudiolle. Huonekasveilla ja valoketjuilla koristeltu sali on aseteltu täyteen harmaita joogamattoja. Ohjaaja on nuori vaalea hymyilevä nainen. Hän alkaa pohjustaa tuntia ja kertoo olevansa jännittynyt, koska on innoissaan tunnin teemasta. Tunti kantaa nimeä Big Leo Energy elokuun horoskooppimerkki leijonan mukaan. Tällä tunnilla keskityksemme Solar Plexukseen, joka sijaitsee joogafilosofian mukaan navan takana ruumiin keskustassa. Siitä käsin tulee päätöksen teko ja koko ”big yes” tai ”big no” -energia. Tunti alkaa joko selin makuulta tai istualtaan niin, että saamme rauhassa laskeutua tilaan. Nousemme seisomaan ja alamme taputella kehoamme; käsiä, jalkoja, rintaa, hartioita. Ohjaajan mukaan rintaan koputtelu nyrkeillä tai avokämmenillä vähentää ahdistusta. Tämän jälkeen alamme tärisyttämään koko kehoa musiikin tahdissa nostaen kantapäät ilmaan ja antaen niiden tippua alas päästäen kehon koko painon lattiaan.
Aloitamme kyykkäämällä Goddess Pose asentoon ja takaisin seisomaan, mitä seuraa vapaa liike kävellen. Kävely voi tapahtua joko omalla matolla, tai lähtien liikkumaan pitkin salia muita joogeja väistellen. Tunnelma alkaa tiivistyä, ja osallistujat rohkaistuvat kävelemään ja koukkailemaan yhä kauemmas omalta matoltaan. Askeleet muuttuvat tanssahtelevimmiksi ja kädet liikkuvat yhä rytmikkäämmin. Kävelyn jälkeen palaamme omille matoillemme ja laskeudumme tekemään vatsalihaksia, jotka vahvistavat Solar Plexuksen aluetta. Viereisellä matolla olevan naisen otsaa pitkin noruvat hikipisarat. Tilassa on kuuma.
Seuraava liikekehikko on sisällä piilevän aggression purkua varten. Se kestää useita minuutteja ja musiikki on raskas ja nopeatempoinen. Liike on burpee ja siihen tulee kanavoida vihaa. Ohjaaja puhuu siitä, kuinka monissa kulttuureissa vihaa joudutaan tukahduttamaan. Huomaan saavani tunteesta kiinni. Alan mäiskiä käsiä alas joogablokeille ja riuhtoa itseäni takaisin ylös. Minuutteja kuluu ja lihakset väsyvät, mutta en halua lopettaa. Vihani kohdistuu soittamiseen. Ajattelen 18-vuotiaan nuoren naisen horjumatonta uskoa tulevaan - ja kuinka se valutetaan viemäristä alas. Ajattelen kaiken musertavaa ja alleen liiskaavaa painetta. Ajattelen muottiin tunkemista, liukuhihnamaisuutta, tehdasmaisuutta, konemaisuutta. Teknisyyttä, mistä ihmisyys on poistunut. Ajattelen lukuisia ja taas lukuisia ja jälleen lukuisia epäonnistumisia ja niitä seurannutta nöyryytyksen aaltoa. Hyökyaaltoa, miltä ei pelasta mikään. Tunnen järisyttävää vihaa ja paiskon joogablokkeja yhä kovempaa. Naamani helottaa punaisena ja olen yltä päältä hiessä.
Kappale vaihtuu Rage Against the Machineen ja alamme pomppia. Taustalla kuuluu sanat ”Fuck you I won’t do what you tell me”, ohjaaja laulaa sanojen mukana ja lietsoo joukkoa pitämään liikettä yllä. Pidän koko harjoituksen ajan silmiä kiinni aina kun se on mahdollista, mutta välillä vilkaistessani muita osallistujia, tunnen lämpöä ja sisaruutta heitä kohtaan. Liike alkaa hidastua kollektiivisesti ja alamme laskeutua kohti loppurentoutusta. Teemme sydäntä avaavia liikkeitä, joiden saattelemina vaivumme lattialle. Kuulen ohjaajan puhuvan rohkeudesta kohdata tuntematon - joskus pimeäkin.
Tunnin jälkeen vaihdan ohjaajan kanssa muutaman sanan. Alan kertoa taustastani klassisena muusikkona kun kyyneleet tulevat yhtäkkiä ja hämäännyn niistä. Ohjaaja kertoo, kuinka hänkin ensimmäiset puoli vuotta itki harjoitusta tehdessään. Astun joogastudiolta syksyiselle Kallion kadulle ja jään miettimään, kuinka hyvältä tämä kaikki tuntuu - kehon kuuntelu ja siitä lähtevä intuitiivinen, täysin järjetön, kertakaikkisen hölmö, jopa sekopäinen, rajoja murtava, tilaa antava ja sitä avartava vapaa liike.
Kommentit
Lähetä kommentti