Eropäiväkirja

Mä erosin melkein viikko sitten. 

Siitä taitaa olla nyt viisi päivää, ehkä kuusi.

Tällä hetkellä kuvailisin oloani seuraavasti: pysyn pystyssä, pystyn liikkumaan ja esittämään ihmistä. Sydämestä ei ole vain oikein mitään jäljellä, sillä tuntuu kuin mun rinnasta olis isketty kanuunalla läpi. 

Halusin kirjoittaa mun kokemuksesta, sillä mun mielestä ei puhuta tarpeeksi siitä, millaista on erota kolmikymppisenä. Oon nyt 32 -vuotias, ja voin samaistua Emma Watsonin sanoihin siitä, että on yhteiskunnan harjoittamaa väkivaltaa naista kohtaan olettaa, että tämän tulisi olla naimisissa jonkin tietyn ikäisenä, ja jos ei ole, tämä on epäonnistunut. Sillä epäonnistuneelta musta tuntuu. Vaikka voin käsi sydämellä sanoa, että yritin parhaani. Silti jokin pieni ääni mun päässä (jokin vanha, hapan ja konservatiivinen) sanoo, että mun mahikset meni ja nyt pitää vain pärjätä loppuelämä yksin. 

En oo ehkä koskaan nähnyt mun kumppanissa niin suurta sisäistä taistelua, kuin viime viikon torstaina siinä kuluneella harmaalla sohvalla, jonka sisälmykset pursusivat ulos retkottaen onnettomana. Verkkokalvoilleni on piirtynyt edelleen kuva siitä, kuinka pieneksi ja neuvottomaksi ihminen voi muuttua. Ja kuinka sen viiden minuutin ajan aika pysähtyi ja istuin siinä vaan, pakkasta poskilla ja merinovillakalsarit jalassa. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin saanut sen tilanteen rauhoittumaan. Rakas. Halataan. Kunnes se iski, pakokauhu, ja se turrutti kehon kantapäistä ytimiin. Ensimmäinen reaktio oli juosta Alepaan ostamaan aski tupakkaa. Katsella kuuta, sormet jäässä, kävellä, kävellä, kävellä. Eikä se auttanut mitään. Se helvetinmoinen myllerrys sisuksissa oli ja alkanut eikä ottanut loppuakseen. Ei se auttanut, vaikka kuinka olin paikallaan ja hengittelin ja yritin tuntea sen tuskan, sillä se kipu oli suurempi kuin minä.

Kun koetan miettiä, niin mieleeni tulee ainakin seuraavanlaisia tunteita:

Tunnen häpeää siitä, että en ole onnistunut suoriutumaan yhteiskunnan asettamassa aikajanassa. Olin aina ajatellut, että löytäisin elämänpituisen kumppanin viimeistään 30 -vuotiaana. Ja niin minä löysinkin, ja paljon enemmän kuin osasin edes toivoa. Paljon enemmän. Löysin suuret lämpimät kädet ja siniset, rehelliset silmät. Tuntui, kuin olisin siihen asti ollut mytyssä oleva paperi, joka alkoi oieta.

Tunnen vihaa, sillä koen tilanteeni epäreiluksi exääni verrattuna. Hän on nuori, kun taas minä tunnen itseni vanhaksi ja kuluneeksi. 

Tunnen paniikkia. Se on yksi vallitsevimmista tunteista tällä hetkellä. Kurotan kohti ihmisiä kuin he olisivat pelastusrenkaita vain huomatakseni, että heidän seurassaan olen yksinäisempi kuin koskaan.

Tunnen ahdistusta vatsasssa, rinnassa ja kurkussa, kuin olisin nielaissut rautakangen, joka survoo sisälmyksiäni. Ja kaikki on vasta edessä, pitkät toipumisen kuukaudet. Ja vaikka kuinka ajattelen, että nyt voin tehdä juuri mitä haluan, en halua mitään muuta kuin olla pieni, turvassa, sylissä. Yhtäkkiä kaikki mun unelmat tuntuvat niin merkityksettömiltä. En halua lähteä minnekkään hiton Afrikkaan. En halua edes lähteä pois täältä Helsingistä. Haluan vain kadota hetkeksi, lepäämään jonkin mättään päälle ja palata, kun kevät tulee.

Tunnen surua siitä, että menetän ihmisen, jota olen ihaillut enemmän kuin ketään. Menetän kaikki ne vitsit, kaikki ne illat kun makaamme vierekkäin sängyllä, puhumme jostain ja huolet lehahtavat pilviksi ilmaan ja poksahtavat. Oikaiset viimeisetkin paperin kulmat ja rakkaus paistaa niiden kulmien takaa ja läpi ja se koko paperi on yhtä valoa.

Tunnen kateutta kaikkia niitä kohtaan, jotka menevät sitä tulevaisuutta kohti, joka multa riistettiin ja jonka koen nyt olevan vaakalaudalla. Ja olen menettänyt sen lapsen, joka meille olisi voinut tulla. Sen unelman, jolla silloin vaaleanpunaisina alkuaikoina leikittiin sulattamalla meidän kuvat yhteen jonkin hassun sovelluksen avulla.

Tai se sormus, jonka kuvaa katselimme. 

Vaikken edes tiennyt, mitä halusin. 

Sellainen kultaisen kapea rengas. 

Enää en tiedä, mitä halusin.

Ja silti kuulen sun sanat mun päässä, että kaikki menee hyvin. Ja että voin ottaa melatoniinia vaikka olen ottanut alkoholia. Ja että rakastat mua vielä, ehkä aina.