En tiedä teistä, mutta täällä päin syksy on alkanut aika jähmeästi.
Onneksi olimme varanneet kumppanini kanssa maatilamajoituksen syyskuun toiselle viikolle, joten alkanutta syksyä pääsi hetkeksi pakoon luonnon helmaan. Päivien ohjelmaa landella oli muun muassa riippuumatossa kirjan lukeminen, kokkaaminen viinilasin kanssa, sekä pinnan alla kyteneiden riitojen aukiräjäyttäminen ja käsitteleminen. Riippumatossa tutustuin nigerialaislähtöisen Chimamanda Ngozi Adichien kirjaan Unelmia. Kirja on antanut näkökulmaa siitä, millaista on olla musta nainen Nigeriassa ja Yhdysvalloissa, ja miten kokemus vaihtelee riippuen siitä, mitä yhteiskuntaluokkaa edustaa. Adichie pohtii kirjassa neljän eri naishahmon kautta, voiko syrjinnästä ja muista koettelemuksista huolimatta tilaa olla myös unelmille. Koska Benin ja Villa Karon residenssi lähestyy, halusin tutustua ennen matkaa ainakin yhteen afrikkalaislähtöiseen kirjailijaan, sillä tietämykseni afrikkalaisista taiteilijoista on ollut hävettävän vähäinen. Ja se taas on saanut mut jännittämään, että miten asiasta voi puhua. Puhuessani mistään Afrikkaan liittyvästä en halua vahingossakaan kuulostaa kolonialistiselta, vaan siltä, että haluan aidosti oppia lisää esimerkiksi beniniläisestä kulttuurista.
Rönsyäminen sikseen. Palataan vielä syyskuiseen viikkoon maalla. Jos ei muuta, niin viikosta jäi käteen kolme asiaa. Yksi: mittaa jo hyvän tähden ne rauta- ja kilpirauhasarvot. Kaksi: muista vaalia oman tilan tarvetta myös arjessa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi metsässä yksin istumista tai oman huoneen raivaamista 40 neliön asunnostamme. Kolme: älä aliarvioi sattumanvaraisia ihmiskohtaamisia, jotka voivat parhaimmillaan sopivalla tavalla pölläyttää ajattelua.
Mutta miksi oikein olen väsynyt?
Kuten varmaan kaikki ovat huomanneet, oli minulla viime kesänä installaatio, joka oli samalla ensimmäinen julkinen taiteellinen työni. Tämä on saanut minussa aikaan melkoisen myllerryksen sekä pakottanut miettimään identiteettiäni uudelleen. En tiedä, onko mitään pelottavampaa, kuin myöntää itselleen, mitä sydämessään aidosti haluaa ja lisäksi mennä sitä kohti. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa tuntuu kuitenkin rikolliselta kaivata sellaista väljyyttä ja hitautta elämään, jotta taiteen äärelle pysähtyminen vaatisi. Ja nyt kun aikaa vihdoin on, on jäljellä rankka väsymys. On ylivirittynyt hermosto, johon auttaa toisinaan pelkästään sikiöasennossa sängyllä makaaminen. On painon tunne rintakehällä, joka muistuttaa itsestään kun vaadin itseltäni liikaa. Ja on musertavaa, että tätä vuotta varten säästetyt rahat hupenevat kuukausi kuukaudelta.
Koen olevani jossain vanhan ”perinteisen” klassisen muusikon identiteetin ja uuden, itsestä kumpuavan minän välimaastossa. Huomaan helposti edelleen luisuvani vanhaan huonovointiseen Ellaan jolloin alan pienentämään itseäni ja riisumaan itseäni kaikesta siitä, mikä minussa on kauneinta. Tämä taas on myrkkyä juuri sille taiteilijalle minussa, joka kukoistaa vain vapauden ja kontrollista irtipäästämisen kautta. Haaveilen omasta tilasta, jossain mökissä, missä lie, missä voisin vain olla ajatusten kanssa ja kaataa ne paperille. Ja että uskaltaisin suunnata vähäiset energiani juuri siihen, mitä kipeimmin haluan tehdä.
Koska olen kasvanut klassisen musiikin maailmassa, tuntuu arvokkuuden kokemus helposti rakentuvan uralla tapahtuvien saavutusten varaan. Huomaan esimerkiksi kamppailevani sen kanssa, että jos haluan priorisoida taiteen tekemisen sen sijaan, että pyrkisin vakiinnuttamaan asemaa koulutukseeni nähden perinteisemmin tavoin, voi rahallisesti olla toisinaan tiukkaa. Elämäni ei tule näyttämään samalta kuin muiden. Yritän myös valmistella itseäni siihen, että jossain kohtaa voi olla, että joudun ottamaan vastaan jonkin ”paskaduunin” sen takia, etten halua suunnata kaikkea energiaani koesoittoihin ja työhakemusten täyttämiseen.
Huomaan, että tässä syksyssä on ollut oma alkukäynnistymisensä. Ehkä se on verrattavissa uuden kielen opetteluun. Eri osa-alueet aivoissa tekevät työtä. Yksittäiset taiteelliset saavutukset tuntuvat olevan ikään kuin jäävuoren huippu. Veden alla on iso määrä näkymätöntä työtä. Ja yksinkertaisesti asioiden selvittelyä. Lisäksi tuntuu, kuin olisi kauttaaltaan vereslihalla ja auki itsensä kanssa. Huomaan oikein pelkääväni sitä ajatusta, että kaikki eivät halua minulle välttämättä hyvää tai ymmärrä valitsemaani suuntaa. Monet eivät myöskään kestä nähdä toista ihmistä loistamassa, koska se muistuttaa heitä omasta elämättömästä elämästään.
Ja sitten kuitenkin, olisi kriittistä pysyä juuri niin herkkänä ja auki kuin mahdollista, että se taide mitä tekee, oikeasti myös puhuttelisi. On mentävä estojen yli. Sillä jos sensuroi ne sanat, jotka voisivat mahdollisesti aiheuttaa tunnereaktioita, on kuin tylpistäisi terävän kärjen nuolesta, joka ei sen vuoksi pääse osumaan kohteeseensa. Silloin ei myöskään itse ole täysin vapaa, sillä on luistanut omasta autenttisuudestaan ja olo jää tahmeaksi eivätkä minuuden rajat määrity. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös siksi, etten luisuisi tältä polulta. Tai oikeastaan pystymetsästä, jonne on vasta muotoutumassa polku.
Kommentit
Lähetä kommentti