Esilläolematonta esilläoloa

Luin joitain päiviä sitten Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin joka kertoi laulaja-lauluntekijä Rita Behmistä. Pistin merkille Behmin tavan puhua somesta, ja kuinka hän kokee ihmisten somekäytöksen usein melko egosentriseksi. Behm onkin halunnut säilyttää yksityiselämänsä suojassa julkisuudelta. Tämä näkemys taas riiteli hänen ex-kihlattunsa kirjailija Miki Liukkosen hyvin avoimen somekäytöksen kanssa. Itse kuulun Mikin tavoin enemmän tähän avoimemmin puhuvaan kastiin. Behmin sanat kuitenkin siitä, kuinka suuretkin poliittiset dragediat ja kansanmurhat onnistutaan kääntämään itseen postaamalla someen itkuinen selfie, osuivat johonkin minussa saaden pohtimaan omia agendojani siitä, miksi someen ylipäätään postaan.

Esilläolo ja itsensä markkinointi on olennainen osa esiintyvän muusikon ja taiteilijan ammattia ja sen rooli tuntuu kasvavan päivä päivältä modernissa ja jatkuvasti tietoteknisesti kehittyvässä yhteiskunnassamme. Olenkin viimeaikoina pyrkinyt viemään someani hieman ammatillisempaan suuntaan sillä valmistuin keväällä, ja rakennan uraa parhaillaan freelancemuusikkona. Huomaan kuitenkin pyöriväni kehää sen kanssa minkä ammatillisen suunnan ottaisin. Postasin jokin aika sitten Instagram feediin hieman kaupallisemman kuvan keikasta, joka ei kuitenkaan täysin ollut linjassa sen kanssa miten haluan profiloitua muusikkona ja taiteilijana. Päädyin pian poistamaan kuvan. Viime kesänä valmistujaisissani minusta taas otettiin kuvia juhlavaatteisiin sonnustautuneen lapsuudenkotini pihalla. Itse juhlissa pyrin puhumaan opiskeluajastani mahdollisimman realistisesti ja kaunistelemattomasti. Luin siellä muun muassa erään klassisen musiikin kulttuuriin ja Sibelius-Akatemiaan kriittisesti suhtautuvan tekstini. Jokin itse kuvassa ja sen postaamisessa kuitenkin tuntui sanovan "katsokaa nyt minua, kun olen valmistunut maineikkaasta koulusta". Se ei tuntunut hyvältä. 

Olen huomannut, että some on parhaimmillaan kanava jakaa tietoa ja nostaa esille erilaisia tekijöitä. Se on tapa vaikuttaa tai vaikkapa ilmaista itseään taiteellisesti. Mutta missä kohtaa somen tekeminen muuttuu egoistiseksi? Loppupeleissä taiteen tekemisellä tuntuu kuitenkin olevan melko vähän tekemistä taiteentekijän itsensä kanssa. Siinä melkeinpä parasta on itsensä unohtaminen koko prosessiin. Säveltäjä Einojuhani Rautavaara puhui säveltämisprosessistaan kuvaten säveltäjän tehtävän olevan kuin kätilön työtä. Hän saattaa jotain uutta maailmaan, mutta ei ole sävellyksen alkulähde. 

Jos myös unohtaisimme hetkeksi taiteen tekemiseen liittyvän mystifioinnin, herää kysymys onko intuitiivisuus ja luovuus pohjimmiltaan kuitenkin muista ihmisistä ja ympäristöstä vaikutteiden ottamista? Puhuttiinhan Mozartistakin aikoinaan, että hän oli "suuri varas", eli kopioi muiden ideoita ja melodioita. Vaikka ideat tuntuvat luomisprosessissa pulpahtavan esille omasta alitajunnasta, niin miten ne sinne mielen syviin kerroksiin ovat aluperin päätyneet? Eikö ihmismieli ylipäätään toimi sillä tavalla, että opimme matkimalla, eikä mikään idea koskaan alunperin ole kenenkään oma tai tyhjästä syntynyt? Olemme laumaeläimiä ja kaikista toimintakykyisimpiä ja vahvimmillamme yhteisössä jossa ideat ja ajatukset sekoittuvat ja peilaavat toisiaan.  

Entä miksi omiin onnistumisiin, itsekeskeisyyteen ja tähtihetkiin perustuva some tuntuu ainakin itselleni niin vastenmieliseltä? Jokin siinä tuntuu lietsovan kilpailua ja vastakkainasettelua. Olisiko taiteen tekijöille terveellistä pyristellä pois tällaisesta suorastaan neron aseman tavoittelusta? Neromyytin takana tuntuu kuitenkin pohjimmiltaan olevan yleisön hämmästyttäminen, kaupalliset intressit ja egon loistaminen itse taiteen jäädessä taka-alalle. Moni on varmaan törmännyt englanninkieliseen sanontaan "we rise by lifting others". On myönnettävä, etten ole koskaan täysin ymmärtänyt mitä tämä sanonta tarkoittaa. Eikö se, että nostaa jotakuta toista pidä sinut alempana? Olethan kirjaimellisesti se kehen tukeudutaan ja jonka yläpuolelle mennään - ja loppupeleissä muusikot ja taiteilijat kilpailevatkin keskenään samoista keikoista, näkyvyydestä ja apurahoista. Mutta voisiko olla, että uskomalla ja tukemalla sitä minkä koemme olevan hyvää toisissa, teemme tilaa hyvälle myös itsessämme? Ja jos nostamme somessa esiin sitä mihin uskomme, kertoo se olennaista tarinaa myös meistä? 

Entä mitä haavaa ihailluksi tulemisen tarpeella yritetään paikata? Yleisesti ihmisten luulisi pitävän toisissaan siitä, että heidän kanssan saa muodostetuksi turvallisen tilan ja kokemuksen siitä, että voi olla oma itsensä. Onko ihailluksi tulemisen tunne kuitenkin melko erilainen kuin kokemus nähdyksi tulemisesta? Ja eikö näistä jälkimmäinen ole myös yksi ihmisen perustarpeista?