taideterapiablogi

On elokuinen lauantai-aamu. Saavun vain muutamaa minuuttia ennen tunnin alkua joogastudiolle. Huonekasveilla ja valoketjuilla koristeltu sali on aseteltu täyteen harmaita joogamattoja. Ohjaaja on nuori vaalea hymyilevä nainen. Hän alkaa pohjustaa tuntia ja kertoo olevansa jännittynyt, koska on innoissaan tunnin teemasta. Tunti kantaa nimeä Big Leo Energy elokuun horoskooppimerkki leijonan mukaan. Tällä tunnilla keskityksemme Solar Plexukseen, joka sijaitsee joogafilosofian mukaan navan takana ruumiin keskustassa. Siitä käsin tulee päätöksen teko ja koko ”big yes” tai ”big no” -energia. Tunti alkaa joko selin makuulta tai istualtaan niin, että saamme rauhassa laskeutua tilaan. Nousemme seisomaan ja alamme taputella kehoamme; käsiä, jalkoja, rintaa, hartioita. Ohjaajan mukaan rintaan koputtelu nyrkeillä tai avokämmenillä vähentää ahdistusta. Tämän jälkeen alamme tärisyttämään koko kehoa musiikin tahdissa nostaen kantapäät ilmaan ja antaen niiden tippua alas päästäen kehon koko painon lat...

Olimme joitain vuosia sitten suuntaamassa mökkireissulle kolmestaan vanhempieni kanssa. Pysähdyimme paikallisessa hieman isommassa ruokakaupassa ostaaksemme viikonlopun ruoat. Pakastealtailla oli tarjous jolla sai neljä pitsaa kolmen hinnalla. Minä ja äitini emme syöneet punaista lihaa, joten tulimme siihen tulokseen, että ottaisimme kaksi kinkkupitsaa ja kaksi mozzarellapitsaa. Viikonlopun aikana minulta ja äidiltäni kuitenkin loppui ruoat kesken ja isäni mainitsi kuinka oli ihmetellyt jo kaupassa sitä, että miksi hänelle joka oli jo lastannut ostoskärryt täyteen makkaraa, oli ostettu kaksi lihaa sisältävää pitsaa, vaikka meitä ei-lihansyöjiä oli kaksi kertaa enemmän. Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan uskoin, että ihminen tarvitsee vain kourallisen proteiinia päivässä. Aamupalani ja iltapalani harvoin sisälsivät muuta kuin leipää juustolla, tai puuroa marjoilla. Opiskeluaikoina rahat olivat yleisesti myös vähissä, ja proteiinituotteet maksoivat kaupassa enemmän kuin hiilihydraatit, kut...

Luin joitain päiviä sitten Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin joka kertoi laulaja-lauluntekijä Rita Behmistä. Pistin merkille Behmin tavan puhua somesta, ja kuinka hän kokee ihmisten somekäytöksen usein melko egosentriseksi. Behm onkin halunnut säilyttää yksityiselämänsä suojassa julkisuudelta. Tämä näkemys taas riiteli hänen ex-kihlattunsa kirjailija Miki Liukkosen hyvin avoimen somekäytöksen kanssa. Itse kuulun Mikin tavoin enemmän tähän avoimemmin puhuvaan kastiin. Behmin sanat kuitenkin siitä, kuinka suuretkin poliittiset dragediat ja kansanmurhat onnistutaan kääntämään itseen postaamalla someen itkuinen selfie, osuivat johonkin minussa saaden pohtimaan omia agendojani siitä, miksi someen ylipäätään postaan. Esilläolo ja itsensä markkinointi on olennainen osa esiintyvän muusikon ja taiteilijan ammattia ja sen rooli tuntuu kasvavan päivä päivältä modernissa ja jatkuvasti tietoteknisesti kehittyvässä yhteiskunnassamme. Olenkin viimeaikoina pyrkinyt viemään someani hieman ammat...

Meillä oli poikaystäväni kanssa jokin aikaa sitten melko vakava keskustelu siitä, miten taloutemme kotityöt jakautuvat. Olemme molemmat kokeneet tehneemme enemmän töitä kuin toinen ja päädyimme lopulta listaamaan tekemämm e asiat ylös. Luimme lis tat toisillemme ja pohdimme tapahtuneen työn, ja ennen kaikkea sitä vaatineen metatyön määrää. Viime aikoina minua vastaan on tullut tämä uusi käsite nimeltä metatyö, joka minulle tarkoittaa ajatustyötä, joka tapahtuu ennen varsinaisen tehtävän suorittamista. Se voi olla suunnittelua, asioista selvää ottamista Googlen avulla, mittailua, to do -listoja tai ajatuskarttoja.  (tämän postauksen kuvat ovat kotoamme jota en ole siistinyt kuvien ottamista varten, vaan pyrkinyt löytämään kauneutta myös sotkun keskeltä, eli siitä tilasta miltä kotimme näyttää 90% ajasta) Jenny Lehtinen summaa Ylen artikkelissa Metatyö räjäyttää äidin pään seuraavasti: "Metatyö on uuvuttavaa juuri siksi, että se saapuu elämään salaa ja on vaikeasti tunnistettavissa....

Sana, jonka lukee toisinaan kaverin viestistä. Kuulee avautumisena illanvietossa ihmiseltä joka on päällepäin ihan terveen näköinen, hyvässä kunnossa, laittautunut ja elämä järjestyksessä. Muutama vuosi sitten minäkin olin se ihminen. Olin ihminen joka esitti päivät roolia vain lysähtääkseen iltaisin sotkuiseen kotiin.  Monille onnekkaille se on pelkkä sana. Sen kuulee, sivuuttaa ja jatkaa elämää. Se ei näy päälle päin. Joskus tosin ajattelen sen asuvan silmissä, ainakin kun katson vanhoja kuvia missä mun katse on kuin kaksi järkkymätöntä mutalampea.  Kaikkien näiden vuosienkin jälkeenkin se osaa yllättää kipeästi. Vaikka vallitsisi rauha, vaikka pitkään elämä kulkisi seesteisenä, arki soljuisi päivä toisensa jälkeen, keho tuntuisi hyvältä ja mieli kaikkivoipalta. Ja mietin että ei tässä mitään ollutkaan. Mutta sitten joskus mieli taas järkkyy kuin jalka vinksahtaisi huonosti otetun askeleen seurauksena, kuin värit pakenisivat ja valuisivat tyhjiin, kuin luonnonkatastrofi iski...

Olin lapsena haaveilija. Minusta oli ihanaa, jos koko perhe oli viikonloppuina vaan kotona, eikä ollut tarvetta lähteä minnekkään. Nautin pienistä asioista, kuten tulesta takassa, karkkipäivästä ja perheen yhteisistä elokuvailloista. Olin tarkkailija ja tarvin aikaa rohkaistua uusiin tilanteisiin. Sitten jossain vaiheessa aikuiseksi kasvaessani, kun olin saanut tarpeeksi moneen kertaan kuulla, että olen liian hiljainen, rauhallinen tai ujo, opettelin esittämään itseni uudella tavalla. Päätin olla rempseämpi, ulospäinsuuntautuvampi, menevämpi, sellainen joka hengaa paljon kavereiden kanssa. Aloin kertoa tarinaa siitä kuinka 17 vuotta täytettyäni päätin muuttua ja "vihdoin pääsin ulos kuorestani".  Näin jokin aika sitten Instagramissa reelin koskien introvertti-ekstrovertti asetelmaa. Siinä roolit käännettiin vastakkain, eli introvertti meni kysymään kuvitteellisessa kouluympäristössä ekstrovertilta kysymyksiä, kuten "onko sinulla kaikki hyvin, sillä olet puhunut kokoajan...