Introverttiydestä

Olin lapsena haaveilija. Minusta oli ihanaa, jos koko perhe oli viikonloppuina vaan kotona, eikä ollut tarvetta lähteä minnekkään. Nautin pienistä asioista, kuten tulesta takassa, karkkipäivästä ja perheen yhteisistä elokuvailloista. Olin tarkkailija ja tarvin aikaa rohkaistua uusiin tilanteisiin. Sitten jossain vaiheessa aikuiseksi kasvaessani, kun olin saanut tarpeeksi moneen kertaan kuulla, että olen liian hiljainen, rauhallinen tai ujo, opettelin esittämään itseni uudella tavalla. Päätin olla rempseämpi, ulospäinsuuntautuvampi, menevämpi, sellainen joka hengaa paljon kavereiden kanssa. Aloin kertoa tarinaa siitä kuinka 17 vuotta täytettyäni päätin muuttua ja "vihdoin pääsin ulos kuorestani". 

Näin jokin aika sitten Instagramissa reelin koskien introvertti-ekstrovertti asetelmaa. Siinä roolit käännettiin vastakkain, eli introvertti meni kysymään kuvitteellisessa kouluympäristössä ekstrovertilta kysymyksiä, kuten "onko sinulla kaikki hyvin, sillä olet puhunut kokoajan", tai "ehkä sinäkin voisit koettaa rohkaistua, tulla ulos kuorestasi ja jäädä kotiin edes joskus". Se oli minusta huvittavaa, ja samalla absurdia, kuinka normalisoitua kyseinen keskustelu olisi käännettynä toisin päin, eli miten se yleensä nähdään, ja minkä luultavasti lähes kaikki introvertit tunnistavat kokeneensa. Minusta tuntuu, että introvertiksi itsensä mieltävän ihmisen "käännyttäminen" puheliaammaksi ja avoimemmaksi voi hyvistä tarkoitusperistään huolimatta olla rikkovaa. Silloin kyseinen henkilö ei usko enää autenttisen tapansa olla vuorovaikutuksessa olevan arvokas, vaan sisäistää, että hänessä on jotain vialla. Näin minä ainakin uskoin. 

Ihmisen kunnioittaminen sellaisena kuin hän on, sekä monimuotoisuuden vaaliminen on monissa asiayhteyksissä itsestäänselvää. Otetaan vaikka esimerkiksi se, kuinka homoseksuaalille ihmiselle ei voi joku tulla ulkoapäin sanomaan, että "sinun kuuluu kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta". Tuntuu kuitenkin, että ihmisen luonnetta tai perusolemusta käsiteltäessä on epäselvää, että moniin piirteisiin emme pysty itse vaikuttamaan. Koen raskaaksi vaikkapa tilanteet, joissa joudun keskustelemaan taukoamatta. Toisinaan joudun melkein väkipakolla suoltamaan lauseita kurkustani, jos ne eivät tule minusta luonnostaan. Ja tottakai rakastan puhua silloin jos puheenaihe aidosti minua kiinnostaa, ja usein syvennynkin keskusteluun ja se on parasta ikinä. Mutta sen piirteen itsessäni olen kuitenkin huomannut, että minua ei lähes koskaan kiinnosta keskustella kovin arkisista asioista. Mielestäni sanat, kommunikaatio ja aika ylipäätään on liian arvokasta siihen. 

Sitäpaitsi, mitä vikaa on hiljaisuudessa? Monesti sanotaan, että sitten todella tuntee toisen ihmisen kun ei enää ahdistu yhteisistä hiljaisista hetkistä. Hiljaisuus on mielestäni upeaa, silloin voi olla todella läsnä, havainnoida ympäristöä, nähdä vaikkapa kesän ympärillään puineen, kukkineen ja taivaan miljoonine eri sävyineen. Voi havainnoida muita ihmisiä, ja mitä kaikkea ympärillä tapahtuu (eräs ystäväni sanoi, että hänen lempi tekemisensä bileissä on muiden ihmisten tarkkaileminen). Mitä pahaa on olla kokonainen kesä tekemättä mitään, kun tuntuu ettei jaksa olla menossa. Mitä jos ne asiat jotka todella tekevät onnelliseksi ei olekkaan juhlat, festarit ja massatapahtumat, vaan iltainen kävelylenkki nukkuvassa kaupungissa, syventyminen ympärillään olevien tunnelmien valokuvaamiseen? Tai kirjan lukeminen tuntikausia kahvilassa. Tai se että on koko päivän sängyssä ja katsoo sarjoja suklaanmurut rinnuksilla. Juuri nuo asiat ovat ehkä ihaninta mitä tiedän. On ihanaa olla suunnittelematta ja katsoa vain minne jalat vie, vai vievätkö minnekkään. 

Koen että se kaikki luovuus mikä minussa on, johtuu juuri introverttiydestäni - siinä on valtavasti hyvää. Pohdin asioita perusteellisesti ja pitkään, ajattelen ja keskustelen syvällisesti, olen hyvä kuuntelemaan, olen musikaalinen ja päässyt pitkälle soittamisessa. Olen aina rakastanut tanssimista, ja nykyään rinnalle on tullut myös kirjoittaminen. Rakastan myös miettiä pukeutumistyyliäni, hakea vaikutteita ja kehittää sitä jatkuvasti rajojakin kokeillen.   

Yksi suurimmista asioita joita yritän opetella tällä hetkellä on todella kuunnella itseäni ennen kuin teen päätöksiä, oli sitten kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin mitä tahdon syödä, tai siitä että haluanko matkustaa tänä vuonna vaikkapa Hampuriin. Ja tuntuu, että jos en olisi niin saakelin vaativa itseäni kohtaan, niin tekisin niin paljon vähemmän ja olisin niin paljon enemmän. Ja samalla se on hieman hysteerinen yritys hidastaa tätä vuosien vilisemistä silmien editse, pysäyttää ajan kuluminen edes hetkeksi, saada kokea muistutus siitä tunteesta, kuinka aikaa on loputtomiin (niin kuin lapsena, jolloin kesät tuntuivat valovuosien pituisilta). Sillä nykyään jo heinäkuun alussa tunnen loppukesän melankolian laskeutuvan harteilleni.  

Minulla meni siinä yllättävän pitkään, että olin valmis hyväksymään itseni. Se vaati kymmeniä terapiakertoja ja tonneittain itsereflektiota. Jostain syystä päähäni oli iskostunut syvälle se idea itsestäni tietynlaisena, tai millainen olisin jos olisin jaksavainen ja täydellinen. Olen aina ihaillut ystäviäni ja veljiäni jotka ovat sosiaalisia ja meneviä, ja olen ajatellut että jään jostain paitsi jos en pysty samaan. Mutta tällainen elämäntyyli, kun sitä yritin, piti kehoani vuosikausia stressireaktiossa. Osasyy siihen, että kuormitun sosiaalisista tilanteista niin helposti on luullakseni myös se, että otan helposti vastuun siitä, viihtyvätkö kaikki ja toisinaan uppoudun liiankin syvälle vaikkapa ystävieni elämään ja sen "korjaamiseen". Tästä minun kuuluisi pyristellä pois.  

On selvää, että ihmiset ovat moninaisia kokonaisuuksia. Kaikissa on erilaisia piirteitä, eikä sinänsä ole tarvetta luokitteluun -  kun olen pyristellyt itseni ulos ekstrovertin leiman alta, miksi leimaisin itseni heti uudelleen? Kai tärkeintä on kai loppujen lopuksi olla utelias itseä ja elämää kohtaan ja tutkia, millainen päivä juuri tänään olisi hyvä ja muodostaa näistä päivistä ja hetkistä yksi ihmisen kokoinen elämä.