Ahdistus

Sana, jonka lukee toisinaan kaverin viestistä. Kuulee avautumisena illanvietossa ihmiseltä joka on päällepäin ihan terveen näköinen, hyvässä kunnossa, laittautunut ja elämä järjestyksessä. Muutama vuosi sitten minäkin olin se ihminen. Olin ihminen joka esitti päivät roolia vain lysähtääkseen iltaisin sotkuiseen kotiin. 

Monille onnekkaille se on pelkkä sana. Sen kuulee, sivuuttaa ja jatkaa elämää. Se ei näy päälle päin. Joskus tosin ajattelen sen asuvan silmissä, ainakin kun katson vanhoja kuvia missä mun katse on kuin kaksi järkkymätöntä mutalampea. 

Kaikkien näiden vuosienkin jälkeenkin se osaa yllättää kipeästi. Vaikka vallitsisi rauha, vaikka pitkään elämä kulkisi seesteisenä, arki soljuisi päivä toisensa jälkeen, keho tuntuisi hyvältä ja mieli kaikkivoipalta. Ja mietin että ei tässä mitään ollutkaan. Mutta sitten joskus mieli taas järkkyy kuin jalka vinksahtaisi huonosti otetun askeleen seurauksena, kuin värit pakenisivat ja valuisivat tyhjiin, kuin luonnonkatastrofi iskisi, tulivuori purkautuisi ja savupilvi puskisi ilmakehästä läpi, täyttäisi keuhkot myrkyllä, kaataisi kumoon, hautaisi elävältä.

Olen kuullut joskus, että sen kääntöpuoli on innostus. Kun innostun, mulla on voima saattaa loppuun hurjinkin tehtävä, innostun pienimmästäkin keikasta vaan koska saa soittaa, innostun tulevaisuudesta ja unohdun maalaamaan värejä horisontin täydeltä, innostun kesäilloista ja ihmisistä joiden kanssa nauraa niiden läpi, niin että aika pysähtyy humahtaen. Silloin jaksan pitää huolta kehostani, syödä terveellisesti ja luopua tupakasta. Ja silloin muistan unelmoida, nähdä tulevaisuudessa hyvää, minkä vuoksi olla täällä, minkä vuoksi kaikki tuntuu kohtalolta.

Se siis hiipi mukaani vuosien seuratessa toisiaan. Tai ehkä se on aina asunut mussa. Se tuli näkyviin ensin pieniä häivähdyksiä, sairauden pelkona, raksuttavina aivoina, uhkakuvina, täristyksinä. Myöhemmin selittämättömänä kauhuna joka kahlitsee sänkyyn eikä missään ole hyvä. Se puski pahana olona joka oli suurempi kuin minä vaikka minäkin olen vahva ja suuri. 

Se otti yhä uusia muotoja ja rooleja. Se putkahti tukehtumisen tunteena perheen kesälomareissulla. Tuhansina ja tuhansina hengitys- ja joogaharjoituksina. Piilottamisena ja piiloutumisena. Kassillisena kärsimyskukkaa ja luontaistuotteita. Se vieraili välillä vatsassa, välillä sydämen päällä tai kätenä kurkulla kerien elämälankaa tyhjiin.

Se on mulle toisinaan epämääräinen levottomuus, adrenaliinisyöksy, yksi kuppi liikaa kahvia. Toisinaan se on päivystysreissu ja levottomat yöt joita seuraa levottomammat aamut. 

Se ei ole järjen tavoitettavissa, sitä voi vain kuunnella.. ja kuunnella... ja kuunnella... Mutta usein valitsen juosta. Toivoa että se jäisi perään huohottamaan. Tai jos vaikka tarpeeksi keskittyisin muuhun? Ehkä uusi kämppä ratkaisisi kaiken. Ehkäpä uusi hiusväri, vaate, kokonaan uusi ystäväpiiri. 

Se on vihreään kesämetsään viritetty ansalanka joka osuu sääriluihin kipeästi. Se on veden alla piilotteleva vaara. Se on upottava suonsilmä. Pahantahtoinen ystävä.

Arvoitus, jota ei voi täysin ratkaista.