Kohotan valkoisen hyttysverkon reunaa ja sukellan sen muodostaman prinsessakatoksen alle loikoilemaan. Vaikka olen joka ilta yrittänyt asettaa verkon visusti patjan reunojen alle, ovat aamuisin reiteni olleet puremilla. Huoneeni taiteilijaresidenssissä on laaja ja korkea. Se on kalustettu oranssinruskeilla massiivipuisilla huonekaluilla ja yhdellä seinistä on abstrakti maalaus. Huoneen pariovet avautuvat merelle ja puutarhan puiden syvänvihreät nahkeat lehdet huljuvat kuumankosteassa Guineanlahden tuulessa. Villa Karoon, suomalais-länsi-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen saapuessani minulla on ollut pakkomielle oranssista väristä. Olen kuvannut ympärilläni olevaa värikylläistä luontoa ja arkkitehtuuria löytääkseni visuaalisen vaikutelman siitä, kuinka aurinko osuu luomille silmien ollessa kiinni. Kuvausprosessin toteuttaminen on ollut kuitenkin lievästi sanottuna vaivaannuttavaa. Kulkiessani Grand-Popon kylän raittia kamera kädessäni, saan huomiota ja tervehdyksiä osakseni. Paikalliset lapset vilkuttavat ja huutavat ”yovo, yovo, yovo”, kun taas zem -kuskit pysähtyvät pyytämään numeroa. Tähän mennessä olen kuvannut oikeastaan mitä vain oranssilla pohjalla tapahtuvaa liikettä, on se sitten auringon täplittämä lattia tai tuulessa heittelehtivien terälehtien läpi pilkistävät auringonsäteet. Olen myös asettanut kameran mahdollisimman lähelle kuvattavaa kohdetta pyrkimyksenäni saada sumeaa, mutta silti liikkeessä olevaa kuvaa.
Puolilta päivin kävelen residenssin takana olevaan piharakennukseen, joka on sisustettu punaisilla muovisilla tuoleilla ja jonka seinää pitkin vipeltää raidallinen lisko. Nigerialainen laulaja esittelee meille heti alkuun säveltämänsä kappaleen, jonka teksti kertoo naisesta, joka vie kumppaninsa rahat. Aloitamme dramaattisesti vaihtelemalla kahden eri mollisoinnun välillä. Laulaja ja rumpali löytävät yhteyden saman tien ja antautuvat musiikille kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Itse huomaan olevani alkuun varautuneempi. Alan kuitenkin intuitiivisesti liu’uttaa laiskasti alttokäden sormia, samalla soittaen tremoloa joka muuntuu paikoin sul ponticelloksi. Kokeilen myös afrobeatia spiccatojousella. Jossain kohtaa kontrolloiva mieleni lopulta hiljenee ja annan mennä.
Toisella viikolla meille residenssin suomalaisille tarjoutuu tilaisuus mennä seuraamaan yksityistä voodooseremoniaa. Alfa -niminen mies karauttaa sunnuntai-iltana moottoripyörällään tutkimuskeskuksen pihaan ja ajamme kolmestaan kylän yöhön. Lyhyen ajomatkan päätteeksi saavumme korviahuumaavan kolinan ja paukkeen keskelle. Olemme yhdellä kylän sivukaduista. Sen päässä on katettu neliön muotoinen piha-alue, jonka jokaisella reunalla istuu kyläläisiä rummuttamassa ja laulamassa. Voodoo on animistinen maailmankatsomus ja jokainen kuultava rytmi kutsuu esiin eri luonnonjumalatarta ja -jumalaa. Saapuessamme pesemme kädet ja riisumme kengät. Meidät ohjataan istumaan ja saamme heti ensi alkuun pienet lasilliset sodabia. Kaadan lasistani tavan mukaisesti ensin tilkan maalle, jonka jälkeen hulautan loput kurkusta alas. Vahva kotipolttoinen alkoholi humahtaa vatsaan ja kirkastaa sen jälkeen mielen. Piirin keskellä kyläläiset tekevät toistuvaa metsästystä imitoivaa liikettä, koskettavat lopuksi tomuista maata ja vievät sitten sormet otsalleen. Maa on voodoossa tärkeä elementti ja täällä Grand-Popossa se on väriltään oranssinpunaista. Tilassa olevat muusikot ovat hikisiä ja aivan kuin poistuneet tästä maailmasta. Yhtäkkiä eräs nainen kangistuu ja hänen pupillinsa kääntyvät kohti takaraivoa. Toinen nainen kietoo valkoisen liinan hänen kehonsa ylitse ja pitelee häntä takaapäin. Myöhemmin transsiin mennyt nainen katoaa hetkeksi takahuoneeseen ja saapuu tämän jälkeen taas paikalle kasvoillaan valkoista kalkkia. Katson vieressäni istuvaa ystävää, hänen kasvonsa ovat valahtaneet raukeiksi ja ihmisyys paistaa niistä läpi. Omakin mieleni tuntuu valuneen syvälle kehoon koko seremonian ajaksi.
Kolmannella viikolla päätän rohkaistua ja ehdotan erästä vanhempaa videoteostani esitettäväksi ennen joka perjantaista elokuvailtaa Lissa Gbassassa. Vaikka teos on jo saanut ensiesityksensä Suomessa, huomaan murehtivani, miten juuri täkäläiset ottavat sen vastaan. Ennen esityksen alkua paikalle valuu lapsia ja kyläläisiä. Myös muutama residenssin taiteilija on saapunut kuuntelemaan. Päätän alustaa teokseni yleisölle englanniksi. Ranskaa puhuva kirjailijaystäväni tarjoutuu tulkkaamaan alustukseni ja selvittelee juuri ennen esityksen alkua kännykästään, miten käännetään suomesta ranskaksi ”kurkusta alas vatsaan ryömivät perhoset”. Esityksen aikana vatsanpohjani kuitenkin romahtaa, sillä huomaan, että katsomosta kuuluu puhetta. En olekaan saanut aikaan toivomaani tunnelmaa. Beniniläinen residenssikollegani kuitenkin kehuu teosta myöhemmin ja pohtii sen olevan aikaansa edellä. Hän on hieman näreissään siitä, ettei Villa Karon tapahtumissa noudateta kunnioittavaa konserttikulttuuria. Kollegani on näytelmäkirjailija sekä fapappi ja on tullut residenssiin valmistelemaan näytelmää, jonka kautta hän pyrkii löytämään kolonialismin ja orjakaupan myötä tuhottuja afrikkalaisia juuriaan. Hän käsittelee työssään seuraavaa vertauskuvaa: jos oksan polttaa, voivatko jäljelle jääneet tuhkat silti olla palaneen oksan muotoisia?
Neljännellä viikolla minulla on djembetunti grand-popolaisen rumpalin kanssa. Rumpali opastaa minua lyömään djemben kalvoa niin kuin se olisi jotain elävää. Mielikuvan seurauksesta lyöntini herkistyvät ja sormenpääni pehmenevät osuessaan rummun viileään kalvoon. Tunnen höristäväni korvia resonanssille, joka djembestä alkaa löytyä. Haemme myös afrobeatin toisen iskun paikkaa, sillä soitan sen rumpalin mielestään liian aikaisin. Hieman jäljessä soitettu lyönti tekee rytmistä mielenkiintoisemman. Rummutamme kaiuttimista kuuluvan soittolistan päälle ja rumpali nousee seisomaan ja jammailee musiikin tahdissa. Rumpali on tykästynyt suomalaiseen sävelmään Kellä kulta, sillä onni. Hän opettelee ahkerasti suomea, sillä on seurustellut vuoden ajan suomalaisen naisen kanssa.
Menemme tunnin jälkeen Local Bar -nimiseen ravintolaan istumaan. Seuraamme liittyy hetken päästä eräs Suomessa asuva beniniläinen muusikko, jolla on voodoo -vaikutteinen fuusiobändi. Rumpaliystäväni kertoo kasvot loistaen tuntevansa Villa Karon ansiosta useita suomalaisia, ja avautuu suunnitelmistaan olla yhteydessä kaikkiin heistä tullessaan vierailulle Suomeen. Hän haluaa myös järjestää vierailunsa aikana ison tapahtumaan, jossa musisoidaan, tanssitaan ja juodaan sodabia. Seuraamme liittynyt muusikko varoittelee, etteivät kaikki suomalaiset ole välttämättä samanlaisia, kuin he ovat olleet Grand-Popossa. Hän yrittää laskea ystäväni odotuksia kertomalla, että suomalaiset ovat kiireisiä ja heidän on vaikea päästää muita lähelle. Olen myös itse alkanut tapailla erästä afrikkalaista miestä. Mies on hurmaava ja karismaattinen, mutta jokin tuntuu olevan pielessä. Lupaudun kuvaamaan hänen projektejaan, kuuntelemaan hänen huoliaan ja avustamaan häntä hänen teoksensa markkinoinnissa. Kuitenkin, Lissa Gbassassa esitetyn videoesitykseni koittaessa, hän ei saavu paikalle kuuntelemaan. Iltaisin odotan tuntikausia huoneessani epätietoisena siitä, milloin hän saapuu paikalle. Pikkuhiljaa tapailun edetessä, myös mieleni ja kehoni rajat alkavat hiipua.
Viidennellä viikolla järjestetään Showing & Sharing -piiri, missä esittelen oranssia väriä käsittelevää videotyötäni. Minua on alkanut kiehtoa rajat ja niiden piirtäminen. Minua kiehtoo kehon ääriviivojen maalaaminen oranssilla maalilla. Ja minua kiehtoo sana ”ei”. Luonnostelemme piirissä turvallisemman tilan periaatteita, sillä yhteisössämme on ollut keskustelua periaatteiden tuomisesta myös Villa Karoon. Esittelen muille piiriin osallistuneille Helsingin yliopistossa työskentelevien Jenni Marjokorven, Mikko Puustisen ja Janne Säntin kirjaa Erimielisten tila. Itseäni on koskettanut erityisesti kappale, joka käsittelee affekteja, eli esitiedollisia tunteita. Affektit ennakoivat sitä, voiko kokemus tilasta muodostua turvalliseksi jo ennen kuin mieli ehtii muodostaa asiasta päätelmää. Marjokorven, Puustisen ja Säntin mukaan turvallisen tilan tunnistaa myös siitä, että siitä käsin voi rakentaa rauhassa omaa identiteettiään, olla hullutteleva, ja tarvittaessa myös muodostaa muista eriäviä mielipiteitä. Tapailusuhteeni afrikkalaisen miehen kanssa on loppunut. Mutta jäljellä on yhä minä – eri tiloissa, eri instituutioissa ja eri maissa, määrittämässä yhä uudelleen rajoja itseni ja ympäröivän maailman välillä.
Kuudennella viikolla keskustelen erään Villa Karossa työskentelevän paikallisen naisen kanssa Beninissä vallitsevasta naisten ja miesten välisestä tasa-arvokuilusta. Hän kertoo, kuinka kadulla yksin kävelevään tai kodissaan yksin asuvaan naiseen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti ja häntä pidetään kevytkenkäisenä. Beninissä naisen tehtävä on pyörittää yhteiskuntaa, olla näkymätön ja hiljaa hyväksyä kaikki, mitä miehen taholta tulee. Vaikka Afrikkaa, sen ihmisiä ja resursseja on vuosisatoja hyväksikäytetty ja sorrettu, suurinta hintaa tästä kaikesta maksavat juuri afrikkalaiset naiset. Siksi sympatiani kuuluu heille aina, ja toivon että lähitulevaisuudessa heidän keskuudestaan nousee myös feminististä liikehdintää. Se, että Benin on yhä tänäkin päivänä patriarkaalinen valtio, on meidän eurooppalaisten syytä. Eurooppalaiset toivat nimittäin kolonialismin mukana myös pelon naiseuteen liittyvästä voimasta. Ennen kolonialismia paikalliset heimot ovat olleet pääosin matriarkaalisia. Residenssissä työskentelevä nainen kertoo, kuinka vain sata vuotta sitten Beninissä parisuhteet ja avioliitot olivat tasa-arvoisempia. Naisilla oli suurin päätäntävalta kodin asioista ja keitä sinne kutsuttiin vierailulle. Hedelmällisen iän saavuttaneet tytöt taas pääsivät mukaan kuukautispiireihin, missä heidän kykyään tuottaa elämää ylistettiin.
Ylipäätään juuri kolonialismia edeltäneessä beniniläisessä kulttuurissa on niin paljon, mitä ihailla. Jo ensimmäisiltä viikoiltani täällä muistan keskustelun erään residenssissä vierailleen vanhemman arkkitehtimiehen kanssa, joka oli päässyt tutustumaan maan pohjoisosassa sijaitsevaan kylään. Kylässä harjoitetaan yhä tänäkin päivänä perinteistä savirakennusta. Rakennettavan asumuksen osat tehdään muistuttamaan ihmisen ruumiinosia. Asumuksen seinän pinnan kuvioita jäljitellään myös asukkaiden kasvoihin tehdyissä arpitatuoinneissa, mikä korostaa entisestään omaan kotiin kiinnittymistä. Täällä Grand-Poponkin katukuvassa näkyvä letityskulttuuri on monipuolista ja eri kampauksilla on myös symbolisia merkityksiä. Beniniläisten vaatteet on tehty käsin ja niiden valmistukseen on käytetty värikkäitä ja kuviollisia kankaita. Beniniläiset naiset taas käyttävät upeita lannekoruja, joiden on kuitenkin oltava piilossa vaatteiden alla, koska muuten ne sanonnan mukaan ”ajavat miehet hulluiksi”.
Kansainvälisen naistenpäivän aikaan Cafe Karossa järjestetään spoken word -ilta teemalla Violence Against Women. Olemme saaneet ystäväni kanssa idean tulkita iltamassa erästä vuonna 2022 kirjoittamaani runoa, joka käsittelee naiskehon itsemääräämisoikeutta. Runossa sana ”ei” on monistettu ja järjestetty vaginan muotoon. Ystäväni kerää tehokkaasti yhteen yllättävän suuren joukon halukkaita Grand-Popossa asuvia ja vaikuttavia naisia vain päivän varoitusajalla. On perjantai-ilta, tapahtuma alkaa lähes kolme tuntia myöhässä ja esityksemme on järjestyksessä viimeisenä. Naisjoukkomme saapuu lavalle, tartumme toisiamme käsistä kiinni, ja jokainen meistä astelee yksi kerrallaan mikrofonin ääreen. Esityksemme aikana kuullaan monta ei -sanaa: huutaen, kuiskaten, kehollisesti ilmaisten, suomeksi, englanniksi, yorubaksi, minaksi, ranskaksi ja ruotsiksi. Kuulen aplodeja yleisöstä, kun arkkitehtiystäväni kävelee mikin eteen, kaivaa esiin mukanaan tuomansa paperilapun ja räväyttää sen auki. Hän on kirjoittanut lappuun ”EI!” kirkkaanpunaisella kynällä. Kuulen hurraahuutoja, kun paikallinen räätäli huutaa minan kielellä mikkiin niin, että hänen kehonsa taittuu kaksin kerroin. Astun myös itse mikin eteen. Verkkokalvoillani vilisee tapahtumat edellisen tapailukumppanini kanssa. Kiedon vasemman käteni kehoni ympärille ja lopulta sana vain purkautuu minusta, vakaasti ja selkeästi. ”Ei.” Lauantaina käymme kahden ystäväni kanssa kylän markkinoilla. Ostan sieltä itselleni neljä vihreistä ja valkoisista helmistä punottua lannekorua ja sovitan niitä illalla peilin edessä.
Seitsemännellä viikolla oloni on ryvettynyt. Paikallinen ruoka ei tahdo enää mennä kurkusta alas. Lisäksi jatkuva etova olo ja residenssissä kiertävä flunssa ovat uuvuttaneet elimistöäni. Ostan kylän isoimmasta kioskista Pringlesejä ja tilaan Villa Karoon hedelmiä tuovalta mummolta omenoita. Juuri ennen lähtöäni tutkimusresidenssin puolelle on saapunut matkaoppaana ja tietokirjailijana toimiva nainen. Hän on juuri ennen residenssiin saapumistaan vieraillut New Orleansissa, minne voodoo on kulkeutunut aikoinaan orjakaupan mukana. Toisin kuin Britannian ja Saksan siirtomaa-alueilla, Ranskan hallinnassa olevassa Louisianassa orjien oli mahdollista harjoittaa työviikon päätteeksi myös omia perinteitään. Tämän ansiosta voodoossa käytetty polyrytmiikka, improvisaatio ja tanssi ovat osaltaan päässeet vaikuttamassa blues- ja jazz -musiikin syntyyn. Monet orjista kuitenkin joutuivat liittymään katoliseen kirkkoon ja palvomaan katolisia pyhimyksiä. Tämän seurauksena syntyi synkronisaatiota katolisen kirkon ja voodoon välille, jolloin katolisen kirkon pyhimyksiä näennäisesti palvottaessa vedettiinkin todellisuudessa yhtäläisyyksiä samankaltaisiin voodoojumalattariin ja -jumaliin.
Viimeisenä lauantaina ennen lähtöäni käymme ystävieni kanssa syömässä kylän ainoassa pizzeriassa, jonka omistaa vanhempi italialainen mies. Ruokailualueen värikkäillä kankailla päällystetyt betoniset pöytäryhmät piiloutuvat osittain pihan puiden lomaan. Pöytäryhmien keskellä on turkoosivetinen uima-allas. Ilmassa leijailee Moon River ja muita 60 -luvun klassikoita. Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöannokset, minkä lisäksi omistaja tarjoaa meille lasilliset limoncelloa. Tämän jälkeen jatkamme kylän lapsille suunnattuun tanssitapahtumaan. Eräs Villa Karon harjoittelijoista on lupautunut soittamaan pianoa ja laulamaan tapahtumassa. Liitymme hänen seuraansa juuri kun pianosta kajahtaa My Heart Will Go On -kappaleen alkusäkeet. Lapset tanssivat tohkeissaan rakennuksen maalattialla. Tilaisuutta fasilitoivat kylän tanssinopettajat. Olen lopen uupunut ja tunnen flunssan tekevän paluutaan, mutta silti huomaan katsovani haikeasti kollegehousuissa ja varvassandaaleissa tanssivaa isää pieni lapsi sylissään.
Yhtäaikaa tästä reissusta jäi käteen kaikki – ja ei jäänyt mitään. Mutta jäi lääkärireissulla ainoan leipänsä minulle auliisti tarjonnut taksikuski. Jäi taiteilijaresidenssin terassin lattialla loikoileva ja sipsejä ruokamyrkytyksen jäljiltä popsinut ystävä. Jäi meditaatiohetki vinksahtaneeseen palmuun nojaten ja meren turkooseja ääniä kuunnellen. Jäi residenssin kirppuinen koira Mikko, kerjäämässä rapsutuksia surullisella ja lauhkealla katseellaan. Jäi alttoviulunsoitto, tanssi ja taikuus nuotion ympärillä kaukaisen ja yhtäaikaa tutun tähtitaivaan alla. Jäi viiden naisen zem -matka Cotonoun yössä, kypärät takaraivoille valahtaneina ja iltapukujen helmat liikenteen seassa hulmuten. Jäi seuraavan päivän taksimatka takaisin residenssiin, violetin taivaan alla vesisadetta nuuhkien. Ja jäi sisäinen myllerrys, joka kai ajan kanssa selkenee, jäsentyy ja ottaa lopulta muotonsa.
Teksti on julkaistu alunperin Suomalaisen Alttoviuluseuran Altistu -lehdessä kesäkuussa 2026.
Kommentit
Lähetä kommentti