Lopetin soittamisen kuin seinään viime vuoden lokakuussa. Sitä oli edeltanyt vuosia jatkunut ja lumipalloefektin lailla kasvanut paha olo. Kyse ei ollut mun kohdalla enää siitä, että olisin tietoisesti valinnut jättää soiton tauolle, vaan keholleni ja mielelleni tuli yksinkertaisesti raja vastaan. Siitä alkoi melkein puolen vuoden mittainen välitila, jossa olen ajelehtinut enemmän tai vähemmän päämäärättömänä; levännyt, lukenut kirjoja, seurannut inspiroivia vaikuttajia somessa, käynyt lukemattomia filosofisia keskusteluja elämästä, kävellyt ympäri Helsinkiä ja miettinyt mitkä asiat mua aikoinaan inspiroi, mitä rakastin.
On niin sääli, että tällainen ala kuin musiikki, jonka kuuluisi olla loputtoman inspiraation ja elämänenergian lähde, kuluttaa ihmisiä loppuun ja tekee heistä kodin, Unicafen ja harjoituskopin välillä vaeltelevia zombeja. Tuntuu että Sibelius-Akatemia on täynnä toksista energiaa ja pahoinvointia joka vain leijuu ilmassa, eikä kukaan saa otetta siitä mistä oikein edes on kyse. Herkimmät tiedostavat asian ja oireilevat ensimmäisenä, toiset porskuttavat eteenpäin sisällään epämääräinen levottomuus ja raskaus. Jotkut eivät ole millänsäkään.
Nyt kuitenkin elämäni pisimmän tauon jälkeen kokeilin hienovaraisesti treenaamista, ja jotain sellaista pilkisti esiin minkä luulin jo kauan kadonneeksi: rakkaus. Se soittimen soundiin uppoaminen, sävyjen etsiminen, fraasien mutusteleminen, loputon flow -tila, inspiraatio, ilo. Muistan ne kerrat, kun teini-ikäisenä soitin pelkästä musiikin ilosta tuntikausia. Ja ennen kaikkea keskiössä oli musiikki, sen synnyttäminen ja ilmaisu mun kautta.
Hitaan "arkeen" palailun myötä takaisin ovat kuitenkin hiipineet ne vanhat ahdistavat tunteet. Keikoilla skannaan ihmisten ilmeitä ja reaktioita ja etsin niistä kuumeisesti vihiä siitä mitä musta ajatellaan soittajana. Herää kysymys, että saako nämä negatiiviseksi mielletyt tunteet olla läsnä? Miksi pitäisi esittää valmista jos ei ole? Eikö elämässä ole nimenomaan kallisarvoista se, että on kykeneväinen säilyttämään mahdollisuuden avoimuuteen ja uuden oppimiseen? Eräs päivä mietin, kuinka absurdia on sekin, että tällä alalla sitä ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta pitää piilotella. Vaikka olisi aivan hirveä olo, tuntuu kuin olisi mahdoton ilmaista sitä kollegoille tai koulukavereille. Sanoa että nyt mua ahdistaa tämä tilanne, luokkatunti, keikka, konsertti. Kertoa avoimesti miltä tuntuu. Kertoa, ettei ole varma osaako, tai pystyykö suoriutumaan.
Vappuna olin bileissä, jotka koostuivat 80 -prosenttisesti muusikoista, ja huomasin kuinka todellakaan ainoa en tunteitteni kanssa ole. Ihmiset ovat traumatisoituneita huonoista opettajakokemuksista ja kamppailevat esimerkiksi kovan esiintymisjännityksen kanssa. Monet turvautuvat beetasalpaajiin, mutta jäävät jälleen kerran kokemuksensa kanssa yksin. Olisi ihanaa, jos tällainen keskustelu arkipäiväistyisi ja muusikot voisivat saada tukea toisistaan. Vähän niinkuin mielenterveysaiheinen metoo.
Omalla kohdalla suren sitä, että olen oppinut häpeämään mun soittoa. Vaikka mun kuuluisi olla nyt kaikista varmin siitä mitä teen, ja mulla on mittavasti tietoa esimerkiksi alttoviulun tekniikasta, ei itsetuntoni ole koskaan ollut näin matalalla. En kehtaa soittaa muille, tai ainakin se on ihan hirveää. Tuntuu, että mua tarkkaillaan ja yksikin epäonnistunut esiintyminen leimaa mut loppuiäksi. Ja se negatiivinen tunne blokkaa mun yhteyden muihin.
Mietin myös, että haluanko palata siihen samaan myllytykseen, jos jatkan taas ensi syksynä opintoja. Välillä tuntuu, kuin pitäisi tehdä valinta oman mielenterveyden ja soittotaidon väliltä. Tiedän jo nyt, että se ympäristö ei tue millään tavalla mun hyvinvointia, mutta samalla elämän realiteetit kolkuttavat niskaan - opintolaina, kallis soitin, kaikki jo satsattu aika ja raha. Kuinka haluaisin itsellenikin sen menestystarinan, että olen käynyt Sibelius-Akatemian loppuun ja selvinnyt siitä vaikeuksien kautta voittoon. Ja kuinka hyvää se egolleni tekisikään, jään miettimään että tekisikö se paperi mut onnelliseksi, vai pakottaisiko vaan yhä mielipuolisemmin takertumaan kiinni tähän alaan.
Tajusin myös, että kaikki ne hukatut vuodet harjoituskopissa, kaikki se pantattu elämä ja kokemukset on nyt vihdoin saatava elettyä. Olen tarttunut raivokkaasti kiinni tähän tehtävään. Olen etsinyt ympärilleni ihmisiä, joihin koen todellista yhteyttä, varannut ensimmäisen pitkän kaukomatkan (koska koskaan aiemmin ei voinut pitää kuukauden mittaista soittotaukoa), varannut ne festariliput (en käynyt nuorena festareilla koska ramppasin musiikkileireillä ja mestarikursseilla), deittaillut villisti, ottanut uudet korvalävistykset, suunnitellut tatuointia, harjoitellut päälläseisontaa - tehnyt kaikkea sitä mistä olen aina haaveillut, mutta johon mulla ei ole mukamas ollut aikaa. Mietin myös kuolemaa melko aktiivisesti. Koska mulla on ollut vaiheita, jolloin en ole oikein jaksanut innostua elämästä, jäi kuolema ikäänkuin osaksi mua. Näen sen silti ainoastaan positiivisena asiana - vain jos tiedostaa kuolevansa, voi tarttua elämään kiinni sen vaatimalla tavalla. Niin ettei unelmat jää täyttymättä, teot tekemättä, sanat sanomatta. Toki toivon, että edessäni on pitkä ja vaiherikas elämä, mutta kukaan meistä ei loppupeleissä tiedä, kauanko täällä saa olla.
Toivon, että saavutan lähitulevaisuudessa pisteen, että mua ei enää vaan kiinnosta. Että saisin mun soiton takaisin itselleni, pois opettajien syynistä, kollegoiden tuijotuksen alta. Menisin, tekisin ja esiintyisin itseäni varten, voisin tienata rahaa tällä taidolla. En viis veisaisi muiden kritiikistä ja mielipiteistä. Menisin sinne kadulle soittamaan (se on mun haave, olla katusoittaja), vaikka ties ketä tuttuja tulisi vastaan, ottaisin työtarjoukset vastaan epäröimättä. Soittaisin vaan. Aina ei olla valmiita ja täydellisiä.
Tänä kesänä mulla ei ole yhtään keikkaa tiedossa, ja se on fine. Voi olla et teen vähän töitä jossain kahvilassa tai henkilökohtaisena avustajana. Ehkä meen sinne kadulle soittaan (paras kesätyö ikinä??). Usein koen, että "tavallisten töiden", kuten kahvila tai kaupan kassa, tekeminen on erityisen suuri häpeä juuri muusikoille. Miksi? Eikö kaikki työ ole arvokasta, ja miksi asioista pitäisi ajatella niin mustavalkoisesti? Joskus ajattelen, että mieluummin tiedän milloin mun seuraava palkka tulee, kuin kituutan köyhyysrajan alapuolella odottaen kuumeisesti jotain keikkapyyntöä. Ja sekin on positiivista, että vaikkapa kahvilatyö on itsessään 0% stressaavaa, eikä siihen liity suorituspaineita.
Välillä mietin että se kuva mikä klassisista muusikoista välittyy, on usein narratiivi jonka saa määrittää ne, jotka ovat menestyneet jo varhain ja saaneet paljon meriittejä. Ne, jotka stereotyyppisesti tulevat pääkaupunkiseudun rikkaista perheistä tai muusikkosuvuista. Niistä muusikoista, jotka eivät ainakaan toistaiseksi pysty elättämään itseään pelkällä musiikilla, ei oikein puhuta. Aivan kuin myös meillä ei olisi yhtäläistä oikeutta tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Tän kirjoituksen muotoutumiseen on mennyt jo useampi viikko, koska olen halunnut koota tähän kaiken sen, mitä olen niin pitkään sisälleni padonnut. Jo näiden sanojen kirjoittaminen tuntuu mulle terapeuttiselta, ihan kuin jokin suuri taakka varisisi olkapäiltä kivi kerrallaan. Ja mä tiedän, että kaikki muusikot eivät välttämättä samaistu tähän tekstiin, ja se on ok. Mut nää sanat on osoitettu niille joille opinnot Sibelius-Akatemiassa eivät ole olleet helppoja. Niille, jotka löytävät itsensä vähän väliä koulun vessasta itkemästä. Niille, jotka kamppailevat ahdistuksensa kanssa yksin. Niille, jotka miettivät alanvaihtoa. Niille jotka eivät jaksa uskoa tulevaisuuteen. Me ei olla yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti