taideterapiablogi

Olimme joitain vuosia sitten suuntaamassa mökkireissulle kolmestaan vanhempieni kanssa. Pysähdyimme paikallisessa hieman isommassa ruokakaupassa ostaaksemme viikonlopun ruoat. Pakastealtailla oli tarjous jolla sai neljä pitsaa kolmen hinnalla. Minä ja äitini emme syöneet punaista lihaa, joten tulimme siihen tulokseen, että ottaisimme kaksi kinkkupitsaa ja kaksi mozzarellapitsaa. Viikonlopun aikana minulta ja äidiltäni kuitenkin loppui ruoat kesken ja isäni mainitsi kuinka oli ihmetellyt jo kaupassa sitä, että miksi hänelle joka oli jo lastannut ostoskärryt täyteen makkaraa, oli ostettu kaksi lihaa sisältävää pitsaa, vaikka meitä ei-lihansyöjiä oli kaksi kertaa enemmän. Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan uskoin, että ihminen tarvitsee vain kourallisen proteiinia päivässä. Aamupalani ja iltapalani harvoin sisälsivät muuta kuin leipää juustolla, tai puuroa marjoilla. Opiskeluaikoina rahat olivat yleisesti myös vähissä, ja proteiinituotteet maksoivat kaupassa enemmän kuin hiilihydraatit, kut...

Luin joitain päiviä sitten Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin joka kertoi laulaja-lauluntekijä Rita Behmistä. Pistin merkille Behmin tavan puhua somesta, ja kuinka hän kokee ihmisten somekäytöksen usein melko egosentriseksi. Behm onkin halunnut säilyttää yksityiselämänsä suojassa julkisuudelta. Tämä näkemys taas riiteli hänen ex-kihlattunsa kirjailija Miki Liukkosen hyvin avoimen somekäytöksen kanssa. Itse kuulun Mikin tavoin enemmän tähän avoimemmin puhuvaan kastiin. Behmin sanat kuitenkin siitä, kuinka suuretkin poliittiset dragediat ja kansanmurhat onnistutaan kääntämään itseen postaamalla someen itkuinen selfie, osuivat johonkin minussa saaden pohtimaan omia agendojani siitä, miksi someen ylipäätään postaan. Esilläolo ja itsensä markkinointi on olennainen osa esiintyvän muusikon ja taiteilijan ammattia ja sen rooli tuntuu kasvavan päivä päivältä modernissa ja jatkuvasti tietoteknisesti kehittyvässä yhteiskunnassamme. Olenkin viimeaikoina pyrkinyt viemään someani hieman ammat...

Meillä oli poikaystäväni kanssa jokin aikaa sitten melko vakava keskustelu siitä, miten taloutemme kotityöt jakautuvat. Olemme molemmat kokeneet tehneemme enemmän töitä kuin toinen ja päädyimme lopulta listaamaan tekemämm e asiat ylös. Luimme lis tat toisillemme ja pohdimme tapahtuneen työn, ja ennen kaikkea sitä vaatineen metatyön määrää. Viime aikoina minua vastaan on tullut tämä uusi käsite nimeltä metatyö, joka minulle tarkoittaa ajatustyötä, joka tapahtuu ennen varsinaisen tehtävän suorittamista. Se voi olla suunnittelua, asioista selvää ottamista Googlen avulla, mittailua, to do -listoja tai ajatuskarttoja.  (tämän postauksen kuvat ovat kotoamme jota en ole siistinyt kuvien ottamista varten, vaan pyrkinyt löytämään kauneutta myös sotkun keskeltä, eli siitä tilasta miltä kotimme näyttää 90% ajasta) Jenny Lehtinen summaa Ylen artikkelissa Metatyö räjäyttää äidin pään seuraavasti: "Metatyö on uuvuttavaa juuri siksi, että se saapuu elämään salaa ja on vaikeasti tunnistettavissa....

Sana, jonka lukee toisinaan kaverin viestistä. Kuulee avautumisena illanvietossa ihmiseltä joka on päällepäin ihan terveen näköinen, hyvässä kunnossa, laittautunut ja elämä järjestyksessä. Muutama vuosi sitten minäkin olin se ihminen. Olin ihminen joka esitti päivät roolia vain lysähtääkseen iltaisin sotkuiseen kotiin.  Monille onnekkaille se on pelkkä sana. Sen kuulee, sivuuttaa ja jatkaa elämää. Se ei näy päälle päin. Joskus tosin ajattelen sen asuvan silmissä, ainakin kun katson vanhoja kuvia missä mun katse on kuin kaksi järkkymätöntä mutalampea.  Kaikkien näiden vuosienkin jälkeenkin se osaa yllättää kipeästi. Vaikka vallitsisi rauha, vaikka pitkään elämä kulkisi seesteisenä, arki soljuisi päivä toisensa jälkeen, keho tuntuisi hyvältä ja mieli kaikkivoipalta. Ja mietin että ei tässä mitään ollutkaan. Mutta sitten joskus mieli taas järkkyy kuin jalka vinksahtaisi huonosti otetun askeleen seurauksena, kuin värit pakenisivat ja valuisivat tyhjiin, kuin luonnonkatastrofi iski...