Kaksi ystävystä Perussa

 Muistan, kun viime keväänä aloimme ystäväni kanssa puhumaan reissuun lähtemisestä. Emme kumpikaan olleet käyneet Euroopan ulkopuolella, ja halusimme päästä näkemään maailmaa. Pitkän pohdinnan jälkeen kohdemaaksi valikoitui Peru - osin halpojen lentojen, osittain maanosan kulttuurin ja kielen kiinnostavuuden takia. Suunnittelimme reissua pitkään, ostimme maan sisäisiä lentoja, kävimme tarvittavissa rokotuksissa, varasimme airbnb:itä ja hostelleja. Odotimme tulevaa seikkailua innolla, ja lähtöpäivän koittaessa kaikki tuntui epätodelliselta. Olimme pakanneet kumpikin pienehköt reput matkatavaroiksi ja tapasimme eräs joulukuinen ilta päärautatieaseman Forexin edustalla. Ja sen jälkeen tapahtui lukemattomia ja taas lukemattomia asioita. 

(Näkymä ensimmäisen majapaikkamme ikkunasta Liman pahamaineisella La Perlan asuinalueella)

Luonnon, ruuan ja kultturin osalta matka täytti ja luultavasti ylittikin odotuksemme. Ja ihmeellistä oli, ettei niihin maisemiin edes turtunut, vaan ihan viimeisinäkin päivinä Peru osasi yllättää kauneudellaan ja monipuolisuudellaan. Pääkaupunki Lima on vilkas, kaoottinen, paikoin vaarallinenkin (varasimme vahingossa ensimmäisen airbnb:mme kaupungin pahamaineisimmasta lähiöstä), rujon värikäs, laajalle levittyvä kokonaisuus. Amazonin sademetsässä yövyimme Tambobatan kylässä keskellä luonnonsuojelualuetta mökissä, jonka seinien läpi luonto elämöi, siritti, raakkui, humisi ja eräänä yönä myös myrskysi. Amazonilta jatkoimme yöbussilla inkojen vanhaan pääkaupunkiin Cuscoon, joka sijaitsi Andeilla melkein neljän kilometrin korkeudessa. Joulupäivänä aloitimme viiden päivän vaelluksen Cuscon lähettyvillä sijaitsevasta Mollepatan kylästä reilun seitsemänkymmenen kilometrin päähän Machu Picchulle (joka itsessään oli pieni pettymys turistisuutensa vuoksi). Vaellusta varjosti minun ja ystäväni kohdalla ikävä kyllä myös ohuen vuoristoilman aiheuttama pahoinvointi ja päätä halkova jyskytys, eli vuoristotauti.

(Tambobatan kyläkaupan hedelmäosasto)

Palauduttuammen muutamia päiviä vaelluksen jälkeen, aloimme hanakasti etsiä bussireittejä kohti seuraavaa määränpäätä. Pelkäsimme joululoman ajan tauolla olleiden mellakoiden voimistumista, sillä Perussa oli matkamme aikana poikkeustila presidentin syrjäytyksestä ja vankilatuomiosta seuranneen poliittisen epävakauden vuoksi. Päätimme siis jatkaa rivakasti matkaa lähemmäs rannikkoa ja pois vuoristosta, joka oli pahinta mellakka-aluetta. Kyydiksi valikoitui noin kuudentoista tunnin mittainen bussimatka, joka päättyi Ican kaupunkiin, joka sijaitsee noin kolmen tunnin matkan päässä Limasta kaakkoon. Icasta otimme jo sademetsästä tutuksi tulleen mopotaksin, ja ryskytimme kaupungin kupeessa sijaitsevalle Huacachinan aavikkolähteelle ja sen ympärille rakennettuun pieneen kaupunkiin. Täällä ollessamme pahin pelkomme kävi toteen ja jäimme kolmeksi päiväksi jumiin, sillä mielenosoittajat olivat sulkeneet tieyhteyksiä laajalti ympäri maata. Tämä ei liiaksi haitannut, sillä hostellissa oli uima-allas ja aamuisin rajattomasti ilmaista kahvia. Kolmantena päivänä onnistuimme kuitenkin jatkamaan matkaa vaihtoehtokyydillä (eli jeepillä aavikon halki) Paracasiin ja sieltä lopulta Limaan. Viimeisen yön ennen paluulentoa vietimme kauniissa siirtomaa-aikaisessa rakennuksessa, jossa toimi hostelli. Vaikka talo olikin upea, värikäs ja loistelias, muistutti se myös maan epäreilulta tuntuvasta historiasta. Perussa vallitsi vielä 1500 -luvulla Inkakulttuuri, joka on sittemmin lähes kadonnut espanjalaisten saapuessa aseineen ja kulkutauteineen purkamaan temppeleitä ja rakentamaan purkukivistä katolisia kirkkoja. He tappoivat surutta inkahallitsijoita ja ajoivat loput eloonjääneet vuoristoon, missä kulttuuri elää onneksi yhä tänäkin päivänä, tosin pienemmässä mittakaavassa. 

(Inkojen vanhan pääkaupungin Cuscon keskusaukio iltavalaistuksessa jouluaattona)

(Huacachinan dyyneillä auringonlaskussa)

Perulaiset ovat perusluonteeltaan ystävällisiä, yhteisöllisiä ja auttavaisia, ja saimme näistä piirteistä monia positiivisia kokemuksia. Ehkä suurin epäkohta, jonka kuitenkin koimme, oli pettymys siitä, kuinka vallitseva macho -kulttuuri tuntuu Etelä-Amerikassa edelleen olevan. Tuntui, kuin olisi hypännyt junaan, joka vei ajassa ainakin viisikymmentä vuotta taaksepäin. Koin että meidät molemmat (mutta eteenkin vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen ystäväni) nähtiin ennen kaikkea eksoottisen ulkonäkömme kautta. Aluksi huomio oli hauskaa, tottakai siitä nautti, mutta kun tarpeeksi usein sama kaava "auttavaisista herrasmiehistä jotka todellisuudessa halusivat päästä pöksyihisi" toistui, alkoi se puuduttaa. Pidän erityisen surullisena sitä, kuinka patriarkaatti saa naiset kilpailemaan toistensa kanssa ja kääntymään toisiaan vastaan. Ja kun Perussa meidät nähtiin ulkomuotomme kautta, tuli siitä yhtäkkiä ennennäkemättömän tärkeää valuuttaa. Huomasin tulevani tavallista tietoisemmaksi ulkoisesta olemuskestani. Olen 177cm pitkä, mikä on huimasti enemmän kuin keskiverto perulaisen (miehen) pituus. Ja kauhukseni huomasin myös vertaavani itseäni vartalotyypiltään täysin erilaiseen ystävääni ja rakentavani välillemme kilpailu-asetelmaa.

Reissuun lähteviä bestiksiä usein varoitellaan siitä, että välit voivat jopa katketa jatkuvan intensiivisen yhdessäolon seurauksena. Ja osittain ymmärrän tätä varoitusta. Olen huomannut, että oman tilan tarpeeni on melko suuri, eikä sitä ole reissussa oikein mahdollista turvata. On yksinkertaisesti edullisempaa ottaa esimerkiksi yhteinen huone omien huoneiden sijaan. Lisäksi aluksi pelkäsimme liikkua yksin uudessa ja hieman turvattomalta tuntuvassa maassa. Koin siis olevani lähes jatkuvasti jonkinasteisessa kuormitustilassa, sillä tuntui melkein laittomalta jäädä Perun kaltaisessa maassa edes päiväksi löhöilemään ja rauhoittumaan hostellille. Tämän kaltainen kuormitustila heijastui toisinaan ikävä kyllä myös minun ja ystäväni väleihin. Mutta sekin on vain elämää. Joskus ajattelen, että elämä on yhtä kuin tunteet. Koko se skaala lähtien kuplivasta onnesta ja elämänjanosta aina ahdistukseen, katkeruuteen ja suruun. Ja mitä syvemmälle elämään uppoutuu, sitä enemmän alkaa herätä erilaisia, voimakkaitakin, tunteita. Ja mun mielestä jutun juoni on, että on valmis menemään sitä vuoristorataa edes taas, eikä pelkää hypätä kyytiin. Välillä on ihanaa, välillä taas tarvii taukoja. Ja sitten taas jatketaan. Enkä vaihtaisi sitä kokemusta mihinkään. Elämä ei mene tällä tavoin hukkaan, vaan se on jatkuvasti täynnä miljoonia erilaisia sävyjä. Se on silloin ennen kaikkea seikkailu. Koen olevani etuoikeutettu, jos saan nähdä toisessa ihmisessä sen kaikki puolet ja niiden mukanaan tuoman syvyyden ja moniulotteisuuden. Sellaista ihmistä on helpompi rakastaa.

Kun multa kysytään, millainen reissu oli, kuvaisin sitä luultavasti ensimmäiseksi sanalla opettavainen. Vaikka kuinka yritimme valmistautua ja lukea maan kulttuurista, tuli moni asia täysin yllätyksenä. Mutta samalla tuntui äärettömän tärkeältä nähdä erilaisia elinoloja - ja tajuta kuinka etuoikeutettuja me eurooppalaisina olemme. Se antoi meille molemmille hurjasti perspektiiviä, ja auttoi laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen.  Eräs Perussa tapaamani uusi ystävä ihmetteli juuri sitä, kuinka me synnymme johonkin maanosaan ja maahan, ja niin helposti tyydymme näkemään maailmasta niin vähän. Mutta luulen, että tämä matka herätti meissä molemmissa janon nähdä, ja ennen kaikkea oppia lisää elämästä, ihmisistä ja kulttuureista.

(Salkantay -vuoren huipulla vaelluksen toisena päivänä)

.