Irti päästämisen suloisuus ja sisäisen taitelijan etsiskely

Koen eläväni tällä hetkellä opintojen lopun ja työelämään siirtymisen nivelvaihetta. Mulla alkaa olemaan jo melko paljon taitoa ja tietoa siitä, miten alttoviulua soitetaan, mutta huomaan etten täysin vielä luota kykyihini tai tiedä, mitä koulun jälkeen tulee tapahtumaan. Olen siis kuullut viime kuukausina ympäriltä, kavereilta ja kolleegoilta, kaikenlaisia hyvää tarkoittavia neuvoja, mihin pitäisi keskittyä ja mitä välttää. Kuinka paljon harjoitella, miten valmistautua erilaisiin tehtäviin, miten tehdä koesoittoja, miten toimia freelancerina?

Mitä pitempään olen ollut osana klassisen musiikin maailmaa, olen huomannut, että se perustuu pitkälti kirjoittamattomiin sääntöihin, normeihin ja hierarkioihin. 

Huomaan että näiden eri velvoitteiden alle hukuttaa itsensä niin helposti. Tulee imaistuksi systeemiin, joka on vallinnut iät ja ajat, ja johon ihmiset usein sopeutuvat sisällään vain epämääräinen häivähdys pahasta olosta, joka ei kuitenkaan koskaan täysin konkretisoidu. Ja siitä systeemistä koen, että mun ongelmat ja uupuminen ovat saaneet alkunsa. 

Mut sit yks aamu heräsin ja totesin, et mä en halua tätä tällä tavoin. Mä huolehdin itsestäni ensin, koska se on ainoa tapa tehdä mitään pitkäjänteisesti tai loppupeleissä menestyksekkäästi. Neuvoja ja totuutena esitettyjä väitteitä sekä normeja on mun mielestä jo ihan tarpeeksi. Syyllistyn myös itsekin niiden toisteluun. Ja kuitenkaan mitään ei voi loppupeleissä yleistää. Me ollaan kaikki yksilöitä, ja oikeastaan vaan kärsitään siitä jos meitä pyritään sopeuttamaan toisten odotuksiin sen sijaan, että etsittäisiin vastaukset itsestämme.

Kävin muutama viikko sitten keskustelemassa vuosia sitten tapahtuneesta traumatisoineesta opettajakokemuksesta, ja aineenjohtaja jonka kanssa puhuin sanoi jotain hyvin mielenkiintoista: kyseessä on MUN elämä. 

Ja niinhän se on. Tää on mun arvokas, ainutkertainen kokemus siitä että oon elossa tällä planeetalla. Mut on, niin kuin kaikki on, jo ennalta tuomittu kuolemaan. Saan olla täällä vain vähän aikaa. Miksi siis mikään olisi sen arvoista, että eläisin täällä kärsimyksessä? 

Jooga on auttanut mua huomaamaan, että monet asiat lähtee sisältä. Siksi en jaksa enää pakottaa mitään. Soittaessakin oon niin kauan kuin muistan, miettinyt et miltä kaikki näyttää. Vaikka, kun katsoo menestyneitä solisteja ja muusikoita, heitä yhdistää yksi tekijä. Heidän liikkeensä näyttää luonnolliselta. Mitä jos se luonnollisuus ei tulekkaan pelkästään sitä kautta, että tehdään pelkästään lukemattomia toistoja ja hinkataan tekniikkaa. Mitä jos lopulta ei tarvita muuta kuin päästää irti ja kuunnella. Antaa itselle lupa nauttia. Parhaillaan musiikin tekeminen on mulle juuri totaalista läsnäoloa. On mahdollisuus tehdä kyseisestä hetkestä kaunis ja erityinen, saada aikaiseksi erilaisia tunnelmia, muuttaa kuulijoiden tunnetiloja, unohtaa kaikki ympäriltä, ehkä saada muutkin unohtamaan. Ja kun vuosien aikana oon unohtanut, että miksi tätä edes teen. Niin juuri siksi. Niiden kalliiden hetkien saavuttamiseksi.

Olen lukenut viime aikoina Barry Greenin ja W. Timothy Gallweyn kirjaa "The Inner Game of Music". Kirjassa puhutaan siitä, että hyvä suoritus muodostuu kolmesta osa-alueesta. Ulkoisesta suoriutumisesta, uuden oppimisesta, sekä muusikon omasta kokemuksesta. Kun mietin omaa uraani tähän mennessä, niin mun kolmio on ollut erittäin epäbalanssissa. Oon ollut aivan sairaalloisen kiinnostunut mitä muut musta ajattelee. Oon kytännyt muiden ilmeitä ja reaktioita ja saanut itseni niin hapettomaksi ja jäykäksi, että mun pahimmat pelot epäonnistumisesta on muuttuneet itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Musiikin ammattiopinnoissa koen, että meille ei puhuta siitä, että soitosta kuuluisi nauttia. Ja että se jopa parantaa suoritusta. Tai siitä, että me muovaudutaan ja opitaan kokoajan uutta. Oppiminen ei lopu koskaan - eikä sen kuulukkaan loppua. Ainoa mitä kuulen, ja mistä puhutaan loputtomiin on se, että miten pitäisi suoriutua, ja kuinka virheet ja epävarmuudet on anteeksiantamattomia. Siinä ilo ja elämänenergia kuluu loppuun muita miellyttäessä. 

Mä olin käytännössä koko viime kevään soittamatta ja se on ollut yksi mun elämän parhaista päätöksistä. Absurdia on myös se, että mun soitto on itseasiassa vaan vapautunut, kehittynyt ja muhinut rauhassa tauon aikana. Sinä aikana olen ammentanut ihan hirveästi kirjoittamisesta, kuvataiteesta ja musiikin kuuntelusta. Olen etsinyt sen hukkuneen taiteilijan itsessäni ja muistanut että miksi tätä alun perin tein. Tajusin että oon tullut tähän maailmaan luomaan taidetta - ihan sama, haluaako kukaan sitä koskaan kuulla, lukea, maksaa siitä tai kuluttaa sitä. Mulle riittää et saan pitää sen kanavan auki itsessäni, ettei tää elämä tuntuis niin saakelin puulta ja arjelta ja työnteolta. En vieläkään tiedä mihin tää kaikki johtaa, eikä se ole edes täysin mun käsissä. Voi olla etten vaikka saa koskaan paikkaa mistään. Tai ehkä en edes halua paikkaa, sillä se tuntuu järkiratkaisulta, jolla vaan kuittaisin mun opintolainat ja ostaisin ruuan pöytään. Kaikki siis tulevaisuuden minän huolena ja ehkä päätettävissäkin. (Oikeastaan nyt haaveilen ennemminkin kirjan kirjoittamisesta ja liittymisestä johonkin Klezmer-bändiin) 

Olen viimeaikoina miettinyt, että mitä oikeastaan haluan tältä blogilta, ja tullut siihen tulokseen että haluan painottaa tän klassisen musiikin maailmaan, ja keskittyä erityisesti siihen liityviin tabuihin ja negatiivisiin puoliin. Olen huomannut, että näiden asioiden miettiminen on mulle melkein ehto sille, että pystyn tätä työtä tulevaisuudessa tekemään. Tämän lisäksi kaikki tekstit mitä olen julkaissut joko blogissa tai Instagramissa ovat saaneet niin paljon sen kaltaista palautetta, että koen niiden olevan sekä ajankohtaisia että jopa tarpeellisia. Mut katsotaan mitä tapahtuu. Olen sen tyyppinen ihminen, että mulla on monta rautaa tulessa, joten postaan uusia kirjoituksia silloin kun ehdin - ja postaan myös välillä tekstejä, jotka eivät ole täysin  viimeisteltyjä, koska en jaksa enää täydellisyyden tavoittelua. Eihän silloin ei voi tehdä mitään.