Eräs tarina naiseksi kasvamisesta

    Ajattelin lapsena, et oon ruma. Nelosluokalla mun koulukaveri sanoi mulle "oot kaunis kuin aurinko". Olin aivan tyrmistynyt. Muistan sen edelleen. Tunsin siihen aikaan voimakasta viallisuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. En ollut suosittu, seisoin lukemattomia tunteja yksin koulun pihalla ja mut valittiin aina vikana joukkueisiin.

    Lisäksi oon aina ajatellut et mun pitäis laihduttaa. Tai jos laihtuisin, niin olisin onnellisempi. Jälkeenpäin mietittynä mulla on luultavasti ollut kehonkuvan häiriö, koska mun vartalo ei oo koskaan ollut normaalista poikkeava. Jossain kohtaa olin oikeasti alipainoinen ja ajattelin silti et oon liian lihava. Liikuin siksi, ettei mun paino nousisi, en siksi että se olis ollut kivaa tai tuntunut hyvälle. Ala-asteella kävin mun luokkakaverin kanssa sunnuntaisin uimassa ja uimahallin pukukopissa jälkeenpäin vaa'alla. Odotin aina innolla, kuinka monta grammaa olin viikon aikana laihtunut. Meillä ei ollut kotona vaakaa, joten käytin kaikki tilaisuudet hyväksi punnita itseni jossain muualla. Ylä-asteella vietin välitunnit vessassa lisäämässä taas uutta kerrosta ripsiväriä tai hiuslakkaa. Ajattelin, että mulla oli pienet silmät ja yritin saada ne näyttämään suuremmilta tekemällä valkoisella kajaalilla rajaukset sisäluomiin. 

    Lukiossa mä sit vihdoin puhkesin kukkaan. Olin pitkä ja hoikka. Mulla oli suomalaisittain paksut punertavat hiukset ja aloin löytää omaa tyyliä. Tykkäsin poseerata kameralle ja haaveilin salaa mallin urasta. Ihmiset alkoi kehua mun ulkonäköä ja aloin saada miehiltä huomiota. Mun itsetunto kasvoi humisten, mutta samalla mun keho ei enää ollut täysin mun. Mä olin se hyvän näköinen. Mun kanssa haluttiin harrastaa seksiä. Kadulla mun ulkonäköä kommentoitiin vasten kasvoja. Samalla se kaikki huomio oli ihanaa, huumaannuttavaa, se sai mut pilviin. Se auttoi mua näkemään itsessä edes jotain hyvää, mitä en pystynyt muuten näkemään.

    Mulla on melko kookkaat rinnat, ja mun suhde niihin on ollut aina problemaattinen. Mä oon aina hieman työntänyt mun hartioita eteen, koska ajattelin, et jos seison ryhdikkäästi selkä suorana, oon liian tyrkyn näköinen (tämän lisäksi oon myös seisonut niin pitkään kuin muistan toiseen lonkkaan nojaten, koska oon hävennyt mun pituutta). Mä lakkasin jo vuosia sitten käyttämästä push up -liivejä. Mun ekan lukioaikaisen poikaystävän kohdalla spekuloitiin yleisesti, et onko se mun kanssa vaan koska mulla on kivat rinnat.

    Pitkään pelkäsin, et mitä sitten tapahtuu kun joku päivä en enää ole kaunis. Ja sen lisäksi että vanhenen ja menetän sekunti sekunnilta mun arvoa, ei vaadittaisi paljoa et tää kaikki ois multa pois jo paljon nopeampaa. Yksi vahinko, vamma kriittisessä paikassa. Yks diagnoosi. Ja putoaisin korkealta. Kauhistun niitä keskusteluja missä miehet puhuu siitä kuinka sen ja sen ikäinen nainen ei ole enää viehättävä. Kuinka monet miehet haluaa itseään kymmenen vuotta nuoremman naisen. Kuinka naiset rupsahtaa, mutta miehistä tulee jotain silver foxeja ja johnnydeppejä jotka on vaan kokeneempia ja haluttavampia vanhetessaan. 

Yksi päivä leikimme ystäväni kanssa ajatuksella, et millaistahan olis jos hankittais itsellemme Sugar daddyt? Tai alettais myymään käytettyjä pikkuhousuja netissä? Tai perustettais Onlyfans -kanavat? Voisko sitä valuuttaa hyödyntää, niin että siitä sais jotain itselleenkin, ettei kaikkea vaan kulutettais. Haluaisin mennä alastonmalliksi johonkin taidekouluun joskus. Nauttia tästä hetken vielä täysiä, ennen kuin kaikki pimenee.  

    Hetken päästä tämä kaikki on kadonnut. Mitä sitten? Kuka mä sitten oon, kun mun iho on naurunrypyillä ja ahavoitunut? Kun mun aineenvaihdunta hidastuu ja lihoan? Vääjäämättä lähestyvät kolmekymppiset hirvittää. Muutunko sitten taas siksi rumaksi epävarmaksi tytöksi? Muutunko näkymättömäksi? Mitä jos kaikki romahtaa? Haluaako kukaan enää mua? Yks päivä mua ei katsota enää kadulla. Onko mua sitten enää olemassa? Onko mun elämä enää hyvää, elämisen arvoista? Mitä mun elämä sitten on? 

(kuvissa sanataideopettajani Merituulia)

     Mut enhän mä voi elää niin. Niin, että mä oon vaan mun keho ja miltä näytän. Pelkkä ulkokuori. Että oon olemassa vain muiden silmissä, muiden tarpeiden kautta. Ilman mun sisällä pumppaavaa elävää sydäntä. Keuhkoja millä hengitän. Aivoja millä ajattelen.

    Joten aloin miettiä, että mitä jos jokainen peittävä vaate onkin kahle? Mitä jos oman kehon vapaa ja estoton liikuttaminen voikin olla voimaannuttaa? Mitä kaikkea nainen on ollut tuhansia vuosia sitten ennen kristinuskoa, patriarkaattia ja  häpeää?  Mitä kaikkea nainen voisi olla, jos feminiiniseksi miellettyjä asioita alettaisiin arvostaa siinä missä maskuliinisiakin? 

    Ja päätin, että voin näyttää just miltä haluan. Voin vaikka lopettaa hiusten pesemisen ja kasvattaa sääri- ja kainalokarvat. Tai vetää minihameen päälle, kilon meikkiä naamaan ja suunnata pikkuhumalassa mun parhaan ystävän kanssa Siltaseen ja tanssia aamuun asti. Musta on ihana nähdä, että monet naiset nykyään kulkee ilman rintaliivejä tai läpikuultavissa paidoissa. En tiedä mitään kauniimpaa kuin naiskeho, miksei se saisi olla esillä? 

    Päätin siis, että voin olla kaunis ja älykäs yhtäaikaa. Päätin, että voin julkaista itsestäni niin monta selfietä kuin haluan. Että mulla voi olla just niin monta seksikumppania kuin haluan - ja että mä en voi kulua. Päätin, että kauneus tulee suurimmaksi osaksi sisältä. Se on ikäänkuin valoa, joka loistaa ja saa piirteet jalostumaan, näyttämään sen oikean ihmisen silmissä maailman ihanimmalta asialta.