taideterapiablogi

Olen ollut nyt reilu viikon taiteilija- ja tutkijaresidenssi Villa Karossa, joka sijaitsee suomalais-länsiafrikkalaisessa kulttuurikeskuksessa Grand-Popon kylässä Beninin rannikolla. Ensimmäiset päivät  ovat suhahtaneet toinen toisensa perään uuden kulttuurin omaksumisen merkeissä. Matkustus tänne vei aikaa ja voimia. Lensin aluksi Pariisiin, missä olin yhden yön. Ehdin siis käytännössä maksaa itseni kipeäksi lentokenttäjunalipuista sitä varten, että ehdin käydä ummistamassa silmäni Gare du Nord -rautatieaseman liepeillä olevassa hostellissa. Hostelli osoittautui vieläpä nuorten aikuisten suosiossa olevaksi bilehostelliksi, jonka alakerrassa oli jättimäinen urheilubaari.  Pariisista jäi muistoksi kaksi asiaa. Niistä ensimmäinen oli nainen, joka junassa älypuhelimen selailun sijaan seisoi ylväästi vaunun sisäänkäynnin luona uppoutuneena kellastuvasivuiseen kirjaan. Toiseksi muistoksi jää hostellin läheisessä kaupassa hyllyjen äärellä notkuminen ja paikallisten tuotteiden etiket...

Vaikka mun erosta on vasta lyhyt aika, huomaan että teemat, joita tällä hetkellä pyörittelen, ovat melko eksistentiaalisia. Nyt on siis kai hyvä aika miettiä, mitä elämältäni haluan ja kuka olen myös ilman parisuhdetta. Tämä on tosin todella iso kysymys pohtia nykyisillä stressitilassa olevilla aivoillani, jotka laukkaavat vauhkona eri suuntiin ja todella kovaa. Majoituin viime viikolla joitain päiviä ystäväni luona, joka on vastikään muuttanut kumppaninsa kanssa Johanneksenkirkon kupeeseen. Ystäväni sai minut, jälleen kerran, puhuttua ympäri tupakan poltosta ja vaihtamaan sen terveellisempiin tapoihin käsitellä surua. Päädyin siis varaamaan kundaliinijoogatunnin vakistudiolleni, joka sijaitsee Kalliossa. Tunnilla teimme hengitysharjoituksia ja liikkeitä, jotka keskittyivät kehon keskustaan. Liikkeen lisäksi lausuimme mantroja ja lauloimme yhdessä sanskritin kielellä. Onneksi laulamamme teksti suomennettiin, sillä tuntui hieman hassulta matkia äänteitä kielestä, jota ei ymmärtänyt, ja ...

Mä erosin melkein viikko sitten.  Siitä taitaa olla nyt viisi päivää, ehkä kuusi. Tällä hetkellä kuvailisin oloani seuraavasti: pysyn pystyssä, pystyn liikkumaan ja esittämään ihmistä. Sydämestä ei ole vain oikein mitään jäljellä, sillä tuntuu kuin mun rinnasta olis isketty kanuunalla läpi.  Halusin kirjoittaa mun kokemuksesta, sillä mun mielestä ei puhuta tarpeeksi siitä, millaista on erota kolmikymppisenä. Oon nyt 32 -vuotias, ja voin samaistua Emma Watsonin sanoihin siitä, että on yhteiskunnan harjoittamaa väkivaltaa naista kohtaan olettaa, että tämän tulisi olla naimisissa jonkin tietyn ikäisenä, ja jos ei ole, tämä on epäonnistunut. Sillä epäonnistuneelta musta tuntuu. Vaikka voin käsi sydämellä sanoa, että yritin parhaani. Silti jokin pieni ääni mun päässä (jokin vanha, hapan ja konservatiivinen) sanoo, että mun mahikset meni ja nyt pitää vain pärjätä loppuelämä yksin.  En oo ehkä koskaan nähnyt mun kumppanissa niin suurta sisäistä taistelua, kuin viime viikon torst...