taideterapiablogi

Olin lapsena haaveilija. Minusta oli ihanaa, jos koko perhe oli viikonloppuina vaan kotona, eikä ollut tarvetta lähteä minnekkään. Nautin pienistä asioista, kuten tulesta takassa, karkkipäivästä ja perheen yhteisistä elokuvailloista. Olin tarkkailija ja tarvin aikaa rohkaistua uusiin tilanteisiin. Sitten jossain vaiheessa aikuiseksi kasvaessani, kun olin saanut tarpeeksi moneen kertaan kuulla, että olen liian hiljainen, rauhallinen tai ujo, opettelin esittämään itseni uudella tavalla. Päätin olla rempseämpi, ulospäinsuuntautuvampi, menevämpi, sellainen joka hengaa paljon kavereiden kanssa. Aloin kertoa tarinaa siitä kuinka 17 vuotta täytettyäni päätin muuttua ja "vihdoin pääsin ulos kuorestani".  Näin jokin aika sitten Instagramissa reelin koskien introvertti-ekstrovertti asetelmaa. Siinä roolit käännettiin vastakkain, eli introvertti meni kysymään kuvitteellisessa kouluympäristössä ekstrovertilta kysymyksiä, kuten "onko sinulla kaikki hyvin, sillä olet puhunut kokoajan...

 Muistan, kun viime keväänä aloimme ystäväni kanssa puhumaan reissuun lähtemisestä. Emme kumpikaan olleet käyneet Euroopan ulkopuolella, ja halusimme päästä näkemään maailmaa. Pitkän pohdinnan jälkeen kohdemaaksi valikoitui Peru - osin halpojen lentojen, osittain maanosan kulttuurin ja kielen kiinnostavuuden takia. Suunnittelimme reissua pitkään, ostimme maan sisäisiä lentoja, kävimme tarvittavissa rokotuksissa, varasimme airbnb:itä ja hostelleja. Odotimme tulevaa seikkailua innolla, ja lähtöpäivän koittaessa kaikki tuntui epätodelliselta. Olimme pakanneet kumpikin pienehköt reput matkatavaroiksi ja tapasimme eräs joulukuinen ilta päärautatieaseman Forexin edustalla. Ja sen jälkeen tapahtui lukemattomia ja taas lukemattomia asioita.  (Näkymä ensimmäisen majapaikkamme ikkunasta Liman pahamaineisella La Perlan asuinalueella) Luonnon, ruuan ja kultturin osalta matka täytti ja luultavasti ylittikin odotuksemme. Ja ihmeellistä oli, ettei niihin maisemiin edes turtunut, vaan ihan vi...